Lumivaaran pitäjä sijaitsi Laatokan luoteisnurkassa Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjien välissä. Sen alueet kuuluivat vuoden 1922 loppuun saakka Jaakkimaan.

Lumivaara kuului Viipurin lääniin, Kurkijoen tuomiokuntaan ja Kurkijoen kihlakuntaan. Vuonna 1940 sen asukkaista sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta 93 %, teollisuudesta, käsityöstä 2,6% ja kaupasta 2,1 %.

Pitäjän asukasluku oli suurimmillaan n. 6200 1920-luvun loppupuolella (1928). Vuonna 1939 asukkaita oli 4 933.

Lumivaaran pitäjä on kaakosta luoteeseen suuntautuvana 34 kilometriä pitkä ja Tervajärven ja Kumolan kylien kohdalla noin 15 kilometriä leveä. Pitäjän koko pinta-ala on 292,4 neliökilometriä. Kyliä Lumivaarassa oli kymmenen.

Satojen salmien ja lahtien erottamat saaret ja niemet ovat sitä kuuluisaa ja luonnonihanaa Laatokan saaristoa, joka on painunut lähtemättömästi lumivaaralaisten mieliin.

Lumivaaran pitäjä kuuluu niihin Laatokan luoteiskulman alueisiin, joiden asutus on hyvin vanhaa. Tätä todistavat monet seuduilla tehdyt muinaislöydöt. Kivikauden aikaisia esineitä on löydetty Lumivaaran alueelta vuoteen 1944 mennessä noin 60. Esineistö on todisteena siitä, että alueella on ollut asutusta parisen tuhatta vuotta ennen Kristusta. Tuhatluvun asutuksen merkeiksi on arveltu lukuisia Laatokan luoteisrannoilla olleita kivilinnoja, joista on jäännöksiä vieläkin mm. Kumolan Lemettilän ryhmässä.

Noin 12860 vuotta sitten pysähtyi mannerjään reunan sulaminen uloimman Salpausselän vyöhykkeelle, osapuilleen 20 km Kumolasta luoteeseen. Viimeistään tällöin seudulle saapuivat ensimmäiset pioneerilajit autiona paljastuneille luodoille ja soraisille särkille ja vettä valloittaen. Gröönlanninhylje ja laatokannorpan kantamuoto, monet kylmänveden kalat ja kilkki sukeltelivat myös Kumolan nykyisillä alangoilla, sillä veden korkeus oli noin 70-80 metriä Laatokan nykyisen pinnan yläpuolella. Rantavyöhykkeitä Laatokan kehitysvaiheista onnistuu paikantamaan edelleen rinteiltä.

Kiurunkannus, sini- ja kangasvuokko ja tesmayrtti ennättävät kevään ensimmäisiksi kukkijoiksi.

Kalaa oli runsaasti tarjolla Lumivaarassa varsinkin sulanveden aikoina. Monet Lumivaaran rantakylien asukkaista olivatkin kalastaja-maanviljelijöitä.

Vesi- ja metsäkanalintujen kannat olivat aikoinaan runsaat ja toivat todellistakin ravintolisää metsästysaikoina.

Lumivaaran korkeimmalta huipuilta saattoi nähdä yli Laatokan Valamon kupoleille.

Syksyllä 1939 elettiin mitä sekavimman mielialan vallitessa. Ennen pitkää sodan liekki leimahti. Lentokoneet jurrasivat lakkaamatta toisinaan pommittaen toisinaan tiedustellen. Pommituksen jytinä kuului usein Elisenvaarasta, Lahdenpohjasta ja Ihalasta. Joskus tippuivat pommit Lumivaaran syrjäkyliin. Sodasta huolimatta suoritettiin joka päiväiset askareet Lumivaarassa

Maaliskuun 11 päivänä annettiin määräys, että vanhukset, lapset ja sairaat oli siirrettävä pois paikkakunnalta. Kun sitten maaliskuun 13 päivänä saatiin lopullisen rauhan sanoma, joka määräsi koko Lumivaaran luovutettavaksi ja tyhjentämisaikaa annettiin vain kymmenisen päivää, niin osa aikaisemmin lähteneistä palasi vielä takaisin. Näinä muutamina armonpäivinä tapahtui niin kiireellinen evakuoiminen, ettei liene montaakaan silmän täyttä välillä levähdetty. Varmaan myös viranomaisille tuli Lumivaaran evakuoiminen yllätyksenä, koskapa ei ollut mitään suunnitelmaa siltä varalta annettu.

Varsinaiset asukkaat olivat lähteneet Lumivaarasta maaliskuun 20 päivään mennessä. Toimitusmiehistöä oli siellä vielä lopulliseen luovutukseen asti, joka tapahtui maaliskuun 21 päivänä 1940.

Karjan kohtalo oli kaikkein onnettominta. Oli paksuluminen talvi ja kovat pakkaset, tiet autoja täynnä eikä karjalle riittänyt kyytineuvoja. Karjat oli vain päästettävä irti ja koetettava ajaa pitkin teitä.

Evakuoimisen suunnittelemattomuus ilmeni siinäkin, kun ensin matkan päämääräksi ilmoitetut Hämeen pitäjät Lammi ja Koski matkan varrella yhtäkkiä vaihtuivat Perä-Pohjolaksi ilman mitään tarkempaa mainintaa edes pitäjästä. Väestöä ja joitakin tavaravaunuja ehdittiin lähettää jo Lammille ja Koskelle.

Lumivaaralaiset evakuoitiin Perä-pohjolaan, Lapin lääniin, niin että, heitä asui kahden joen, Kemijoen ja Tornionjoen varsilla. Varsinaisesti lumivaaralaisten evakkopitäjiä olivat Kemin maalaiskunta, Simo, Tervola, Alatornio, Karunki, Ylitornio ja Rovaniemen maalaiskunta.

Sotatoimet alkoivat kesäkuussa 1941. Savolaisista kootut joukot ylittivät heinäkuussa silloisen väliaikaisen rajan ja yhtämittaa kovia taisteluita käytyään valtasivat heinäkuussa takaisin Lumivaaran pitäjän alueen. Muutamien aikojen kuluttua alkoi väestön takaisinpaluu.

Heinäkuussa vuonna 1943 oli palannut 3811 henkeä. Käytännöllisesti katsoen oli koko väestö silloin palannut, kun otetaan huomioon, että sotakuntoiset miehet olivat rintamalla.

Jännittynyt mieliala sai ensimmäisen ankaran iskun kesäkuun 16 päivänä, jolloin levisi tieto, että Pekka Härkönen oli viivyttelemättä kutsuttu Käkisalmeen naapurikuntien kunnanpäälliköiden ja hallituspiirin päällikön kanssa neuvottelemaan mahdollisesta Lumivaaran evakuoimisesta.

Syyskuun 19 päivänä 1944 tuli pelätty puhelinsanoma puolenpäivän aikana evakuoinnin johtajalle:

Hälyytysvalmius astuu voimaan heti tämän puhelinsanoman saatuanne. Teidän on kuntanne lopullisesti tyhjennettävä ihmisistä, karjasta ja siitä määrästä materiaalia, joka voidaan mukana kuljettaa 20.9.44 klo 12 mennessä. Moskovan rauhanrajan takana on kaikkien oltava viimeistään 21.9.44 kello 12.

Kaikki Lumivaaraan palanneet asukkaat, 3650 henkeä, tulivat evakuoiduiksi. Marraskuun 15 päivänä 1946 hankittujen tietojen mukaan sijoituskunnissa oli seuraavat määrät lumivaaralaisia: