|
VALAMO |
|
|
Valamo, Sergein ja Hermanin luostari
Mystiseen mietiskelyyn taipuvainen ortodoksinen kirkko on aina suosinut luostarilaitosta. Luostariin vetäytyneen ihmisen uskotaan parhaiten pystyvän hylkäämään kaiken epäoleellisen ja maallisen, mikä häiritsisi hänen sielunsa valmistautumista ottamaan vastaan Jumalan, alistumaan hänen johdatukseensa. Tähän munkki ja nunna pääsevät elämällä askeettisesti, rukoilemalla ahkerasti ja täyttämällä tunnollisesti kuuliaisuustehtävää. Ympäristöönsä luostari vaikuttaa tekemällä lähetystyötä ja harjoittamalla hyväntekeväisyyttä.
Novgorodin kirkko perusti ja kehitti voimakkaasti luostareita 1100 ia 1200-luvulla. Tuolloin Laatokkakin sai ensimmäisen ja kuuluisimman luostarinsa, Valamon.
Valamon luostarin perustamisajankohdasta ei ole tarkkaa tietoa. Erään kertomuksen mukaan luostari olisi syntynyt jo 900-luvulla, toisten tietojen mukaan vasta vuonna 1329. Ilmeisesti totuus on näiden arvioiden välillä, luultavimmin 1100-luvun alkupuolessa tai puolivälissä, pian Laatokankaupungin kirkon ja luostarin perustamisen jälkeisenä aikana. Tiedetään näet, että luostarin perustajan Sergein maalliset jäännökset oli ruotsalaisten aiheuttamien levottomuuksien vuoksi vietävä saarelta turvaan ja että ne tuotiin takaisin kotikalmistoon jo vuonna 1163.
Luostarin perustamisvaiheet säilyivät pitkään muistitietona, josta vasta 1500-luvulla kirjoitettu kronikka kertoo kirjallisesti. Luostarin perustaja oli kreikkalainen munkki Sergius eli Sergei. Hän tuli Bysantista Novgorodin kautta Laatokalle, hakeutui siellä Valamon Waaga-nimisen luolan suojaan kilvoittelemaan ja aloitti lähetystyön. Pakanalliset karjalaiset suhtautuivat häneen ensin vihamielisesti, mutta hän voitti pian heidän luottamuksensa. Karjalaiset kuuntelivat Sergeitä, ja eräät kääntyivät kristinuskoon. Karjalaisesta talonpoika Hermanista tuli Sergein tärkein apulainen ia seuraaja Valamon luostarin johtajana. Emme tiedä, oliko Herman Sergein oppaana jo ensimmäisellä venematkalla Valamoon vai liittyikö hän Sergein kannattajiin vasta tämän Laatokan rannoilla pitämien saarnojen vakuuttamana. Eräs tarina tosin kertoo, että Sergei ja Herman purjehtivat Valamoon myllynkivellä.
Ennen Sergein tuloa Valamo oli asumaton. Siellä lienevät käyneet kala- ja purjehdusmatkoillaan niin karjalaiset kuin venäläisetkin. Ehkä molemmilla oli siellä omia uhripaikkoja. Sergein ja Hermanin ympärille keräytyneet munkit salvoivat saaren ensimmäiset rakennukset linnaluostarin tapaan. Kirkon, ruokasalin, munkkien )a maallikkotyöläisten asuntojen sekä varastojen ympärille pystytettiin puinen suojamuuri. Muuri ei kuitenkaan pystynyt luostarin elämää turvaamaan, sillä vihollisten hyökätessä munkit eivät halunneet käydä heitä vastaan ase kädessä. Kalleuksien kätkeminen ja pako olivat heidän puolustuskeino.
Mikä sai Sergein tulemaan Laatokalle? Erään käsityksen mukaan hän kreikkalaisena halusi perustaa luostarinsa samantapaiseen paikkaan kuin oli tapana hänen synnyinmaassaan. Kreikan luostarit ovat usein meren saarissa. Tosin Laatokan vehreät rannat ovat paljon lempeämpiä kuin Kreikan auringon paahtamat ja vähäpuiset kalliosaaret, mutta Pohjolan talven karu ilmasto sai varmaankin Sergein tuntemaan, että Valamo sopii hyvin myös kilvoittelupaikaksi. Yhtä hyvin voimme uskoa, että Sergei ia Herman tulivat Valamoon sen saariston ja Laatokan ulapan kauneuden houkuttelemina. Siellä Luoja tuntuu olevan lähellä. Valamon yksinäisyydessä, sen poikkeuksellisen kauniin luonnon sylissä, munkkiveljistö saattoi hyvin keskittyä kilvoitteluun ja kiitokseen.
Alusta alkaen Valamon luostarissa on vallinnut bysanttilainen perinne - sen Sergei toi tullessaan. Bysanttilaisuus on näkynyt niin hengellisessä ja henkisessä elämässä kuin rakennusten arkkitehtuurissa ja luostarin jokapäiväisissä toimissakin. Jo ensimmäinen puinen luostari lienee ollut bysanttilaiseen neliöön rakennettu, kuten on nykyinenkin Valamon luostarin pihapiiri, joka sai lopullisen muotonsa vasta vajaat sata vuotta sitten.
Ortodoksinen kirkko oli Valamon luostaria perustaessaan tietenkin halunnut voimakkaan lähetystyön tekijän ympäristön karjalaisten ja slaavien pariin. Tuohon aikaan ortodoksinen lähetystyö oli elävimmillään pohjoisen Venäjän alueella. Varsinkin alkuaikoina Valamon tiedetään olleen nimenomaan karjalaisten luostari. Vielä Hermanin jälkeenkin luostarin johtajina oli useita karjalaisia munkkeja. Myöhemmin, keskiajan lopulta alkaen, venäläiset syrjäyttivät karjalaiset veljistön jäsenet silloin kun Valamolle oli valittava uusi johtaja. Muista luostareista tuli sen sijaan vain ani harvoin johtaja Valamoon, eikä näihinkään harvoihin kertoihin oltu yleensä tyytyväisiä. Johtajana onnistui parhaiten Valamon oma kasvatti.
Valamon luostarin perustajien sekä myöhempien karjalaisten ja venäläisten johtajien ohjaamana keskelle Laatokkaa kehittyi omaperäinen ja laajalti arvostettu hengellinen keskus. Sen merkitys karjalaisten kääntymiselle kristinuskoon oli erittäin suuri. Valamo oli enemmänkin kuin ympäristönsä lähetystyön tukikohta. Se oli orastavan kristillisyyden juurruttaja, suojapaikka, jonne uskonsa heikkoutta tunteva karjalainen saattoi mennä pyhiinvaellukselle ja hengellistä voimaa saamaan.
Myös Novgorodin ja Venäjän puolelta tehtiin runsaasti matkoja Valamoon. Pyhiinvaeltajien suuret ryhmät, kirkollisten johtomiesten retkikunnat ja yksinään tulevat munkit olivat yhtä tervetulleita. Valamoa alettiin pitää malliksi kelpaavana luostarina. Sen kasvatteja määrättiin toisiin luostareihin johtajiksi, ja toiset luostarit lähettivät lahjakkaita munkkejaan Valamoon ottamaan oppia ja saamaan vaikutteita.
Valamon munkeilla oli mahdollisuus valita kolmenlaisesta kilvoittelutavasta sopivin. Useimmat munkit asuivat pääluostarissa, tekivät saamaansa palvelutyötä ja kävivät yhteisissä jumalanpalveluksissa pääluostarin piirissä. Suurempaa rauhaa kaipaavat munkkiveljet saattoivat mennä johonkin pieneen alaluostariin eli skiittaan. Siellä oli mahdollisuus olla yksin tai keskustella pienryhmässä. Muuten skiitan elämänmeno muistutti paljolti pääluostarin päivittäistä ohjelmaa. Yksinkertaisinta, suoranaisen karua elämää haluavat munkit vetäytyivät erakoiksi Valamon saariston tai mantereen yksinäisille paikoille, luoliin ja keljoihin. Erakko munkki syventyi rukouksen, mietiskelyn ja hengellisen kirjallisuuden avulla oman tilansa arviointiin ja hengelliseen valmistautumiseen.
Valamon hengellisen maineen kasvu rikastutti luostaria myös aineellisesti. Lähiseudulta ja kaukaakin tulleet karjalaiset toivat luostarille varojensa mukaisesti pieniä lahjoja. Äveriäät venäläiset pohatat saattoivat sieluntuskissaan lahjoittaa suuria rahasummia, arvoesineitä, kaupunkikiinteistöjä tai maatiloja. Kirkollinen ja maallinen hallitus myönsivät Valamolle mielellään etuisuuksia ja lahjoituksia, varsinkin luostarin jälleenrakennuskausina.
Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja vuodelta 1500 kertoo, että Valamolla oli tuolloin 152 omaa taloa Karjalassa. Lisäksi 230 perhettä maksoi vuotuiset veronsa luostarille. Tällaisen varallisuuden luostari oli hankkinut sekä lahjoitusten että kauppojen avulla. Tulojaan ja varallisuuttaan luostari käytti oman toimintansa kehittämiseen niin Valamossa kuin muualla Karjalassa. 1500-luvun alussa Valamolla oli kuusi skiittaa eri puolilla Karjalaa.
Varallisuus lisääntyi tasaisesti. Vuonna 1570 Valamolla oli jo 200 omaa taloa sekä lisäksi monipuolisesti kannattavaa yritystoimintaa. Se omisti majataloja, myllyjä ja laivaston. Sillä oli siika- ja lohikalastamoja mm. Kymissä, Käkisalmessa ja Läskelässä. Porajärvelle luostari oli perustan uudiskylän, jonka väki valmisti seudun järvi- ja suomalmista takorautaa. Vienanlahden rannalla Koudassa luostarilla oli oma suolankeittämö eli varnitsa. Siellä munkit ja maallikkotyöläiset keittivät merivedestä suolaa luostarin tarpeisiin ja kaiketi myös myyntiin. Vauraan luostarin munkit kävivät kauppamatkoillaan Novgorodissa. Sieltä luostari oli ostanut talon omiin tarpeisiinsa. Valamon luostarin nousujohteinen kehityskausi katkesi pitkään vihaan, vuosina 1570-95 Karjalaa koetelleeseen ruotsalaisten ja venäläisten väliseen sotakauteen. Ruotsalaiset ja suomalaiset hyökkäilivät Valamoon useita kertoja 1570-luvun lopulla. Vuonna 1581 ruotsalaisten partio hävitti luostarin täydellisesti. Päärakennuksen tiiletkin rahdattiin Käkisalmen linnan rakennustarpeiksi. Hyökkääjä tappoi 37 munkkia ja 47 maallikkotyöläistä. Henkensä pelastaneet munkkiveljet pakenivat Venäjälle, jossa yrittivät säilyttää valamolaista perinnettä.
Täyssinän rauhan jälkeen - se solmittiin vuonna 1595 munkit palasivat jälleenrakentamaan Valamoa. Vuonna 1611 ruotsalais-suomalaiset joukot hävittivät jälleen luostarin maan tasalle. Sen munkit ottivat kalleimmat aarteensa ja pyhäinjäännöksensä - myös Sergein ja Hermanin arkut - sekä pakenivat Laatokan selän taakse. He saivat nyt runsaan vuosisadan ajaksi asuinpaikakseen aution Vasiljevon luostarin Laatokankaupungin läheltä. Stolbovan rauha vuonna 1617 siirsi Ruotsin itärajan raiskatun Valamon itäpuolelle. Luostarin maat, joilla oli vain muutama kituva talo, olivat yksityisen arentimaina vuoteen 1718 asti.
Ruotsinvallan vuosina, puhdasoppisen luterilaisen esivallan määrätessä karjalaistenkin elämänmenosta, valtakunnassa ei tietenkään voitu sallia ortodoksista luostaria. Ortodoksien elämä oli raskas muutenkin. Oli vaikeaa saada säilyttää isiltä peritty usko, vielä vaikeampaa kehittää omaa seurakuntaelämää ja sen instituutioita.
Suuren Pohjan sodan (vv. 1700-21) vielä kestäessä Venäjän tsaari Pietari Suuri antoi luvan rakentaa Valamon luostari uudelleen - neljä vuotta ennen rauhantekoa ja varmuutta rajan siirtymisestä Laatokan länsipuolelle. Valamo oli kuitenkin saatu Venäjän hallintaan jo aikaisemmin. Jälleenrakentamisen aloitti Kirilo-Belozeron luostari, mutta Valamo itsenäistyi jälleen vuonna 1720.
Pari vuotta kestäneen ensimmäisen jälleenrakennuskauden aikana Valamo sai puisen kolmialttarillisen pääkirkon sekä puiset asuin- ja talousrakennukset. Venäjän senaatti, tsaarin hovi ja Pyhä synodi olivat anteliaita Valamolle. Se sai pian varallisuuttakin, mm. kalastusoikeuksia, suolan keittämöitä ja 23 verotilaa Sakkolasta. Tsaarin hovi lahjoitti tuhansia ruplia rakennustöihin.
Kuitenkaan Valamon pysyvä kohentuminen ei vielä alkanut. Vuosisadan puolivälissä tulipalo tuhosi luostarin kaikki puiset rakennukset. Uudet rakennustyöt kuluttivat toistamiseen varoja ja voimia. Munkkien määrä pysyi niin vähäisenä, että jumalanpalvelusten pitäminenkin oli epävarmaa. Hengellinen elämä odotti nousuaan.
Tehokas rakentamiskausi alkoi, kun Valamon igumeniksi tuli Sarovista munkki Nazari vuonna 1781. Hänen jollaan luostarin tärkeimmät rakennukset tehtiin kivestä. Pääluostarin alue sai neliömäisen muotonsa. Runsaan vuosikymmenen kuluttua Valamossa oli kaksikerroksinen pääkirkko. Sen alempi kirkkosali oli omistettu pyhittäjäisille Sergeille ja Hermanille, ylempi pyhäkkö Kristuksen kirkastumiselle.
Nazarin aikana Valamon taloudellinen ja hengellinen voimistuminen lähti selvään nousuun. Munkkien määrä nousi yli puolensadan, minkä lisäksi luostarissa oli runsaasti maallikkoja erilaisissa ammateissa. Nazari laati luostarin kilvoitteluohjeet, joiden ansiosta luostarin järjestys tuli esimerkilliseksi. Luostari sai mm. Kymen pitäjästä kalastusoikeuksia, niittymaita ja myllyn, joista kertyi melkoiset vuokratulot.
Vanhan Suomen liittäminen muun Suomen yhteyteen vuoden 1812 alussa muutti Valamon aseman oleellisesti. Valamon katsottiin kuuluvan nyt Suomeen, voittopuolisesti luterilaiseen valtioon, jossa olivat voimassa Ruotsin valtakunnan lait. Munkit olivat kuitenkin edelleen Venäjän kansalaisia ja luostari kuului Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Nämä keskenään ristiriitaiset seikat johtivat erimielisyyksiin luostarin johdon ja Suomen hallitusvallan välillä. Varsinkin luostarin - ulkomaalaisen laitoksen - maaomaisuus, kalavedet sekä tulli- ja verovapaus kaiversivat suomalaisten mieltä.
Luostari voitti kuitenkin useimmat kiistat, pitkäikäisetkin. Sen kehitys johti suoranaiseen rikkauteen, samalla kun munkkiveljestö kasvoi jatkuvasti. Vuonna 1822 Valamo kohosi ensimmäisen luokan luostariksi ja sen johtaja sai arkkimandriitan arvon.
1800-luvun ajan luostaria rakennettiin jatkuvasti. Siihen kuului kymmenkunta alaluostaria eli skiittaa, lukuisia kirkkoja ja rukoushuoneita, munkkien pieniä ja suuria asuintaloja, keljoja, majatalo, 200 huoneen mukavuuksin varustettu hotelli, sahalaitos, verstaita, sairaaloita, kouluja, talousrakennuksia. Jo vuosina 1887-96 rakennettiin arkkitehti Gornostajeffin piirtämä uusi ja mahtava kaksikerroksinen pääkirkko, joka edelleenkin hallitsee Valamon maisemakuvaa. Senkin alakirkko omistettiin pyhittäjäisille Sergeille ja Hermanille, yläkirkko Kristuksen kirkastumiselle.
Taloutensa turvaamiseksi luostari kehitti monipuolisen yritystoiminnan. Varsinkin venäläiset matkailijat toivat runsaasti rahaa. He saivat tulla Valamoon tullivapaasti tai tullia kannettiin vain ylisuurista alkoholimääristä. Luostarilla oli podvorije eli majatalo sekä Sortavalassa että Pietarissa, laajat kalastusoikeudet Laatokalla, maatiloja ja kivilouhimoita. Se hankki myös omat matkustajalaivansa matkailijoita kyyditsemään.
Valamon luostari oli mahtavimmillaan viime vuosisadanvaihteen aikoihin. Sen munkkiveljistö oli kasvanut ennennäkemättömän suureksi; siihen kuuluivat luostarin esimies, 45 pappismunkkia, 29 munkkidiakonia, 126 erakkomunkkia, 125 noviisia ja 753 munkkielämän harjoittelijaa yhteensä 1079 munkkiveljeä.
Luostarilla oli kehittynyt hallintojärjestelmä. Ylimpänä oli Pyhän synodin nimittämä johtaja eli igumeni. Hänen varamiehensä oli namestnik. Heidän lisäkseen ylimpään hallitukseen kuuluivat pyhien pukujen ja astiain hoitaja eli risnitsii, jonka vastuulla oli jumalanpalvelusten ylin johto, kasvattaja eli blohotsinnii, joka oli munkkien ja noviisien hengellinen johtaja, varain hoitaja eli kasnatsei. Myös luostarin vanhin rippi-isä kuului hallitukseen. Muita johtavia henkilöitä olivat ekonom, podekonom, ruokavarain hoitaja, luostarin kanslian päällikkö, matkailijahotellin isäntä, lääkäri, kirjastonhoitaja, puutarhojen esimies, skiittojen ja kirkkojen esimiehet ja merkittävimpien rakennusten isännät.
Venäläinen, karjalainen vaiko suomalainen Valamo?
Maamme kamppaillessa oikeuksistaan Venäjän vallan lopulla Valamo joutui uudenlaisiin vaikeuksiin. Suomalaisten oli aihetta suhtautua torjuvasti kaikkeen Pietarista esitettyyn; sekä maallisten että kirkollisten hallintotoimien takana nähtiin venäläistämisen vaara. Myös Valamoa epäiltiin Venäjän hallituksen käsikassaraksi Karjalan ortodoksien venäläistämispyrkimyksissä. Laatokan Karjalassa käytiin ankaraa henkistä taistelua ortodoksisen kirkon jäsenten isänmaallisuudesta.'
Kansallisten erimielisyyksien lisäksi ympäristön luterilainen talonpoikaisväestö tunsi munkkeja kohtaan vasten mielisyyttä näiden arkisen toiminnan vuoksi. Luostari hallitsi Laatokan parhaita kalavesiä ja vaati niille pyydyksensä tuovilta mantereen asukkailta yhä korkeampia vuokria.
Pahin riita käytiin Sortavalan mlk:n Hakalan kyläläisten kanssa Vossinoin, Jalajan ja Mökerikön kalavesistä. Syytä oli sekä sysissä että sepissä. Hakalalaisille kalastus oli elinehto. Kun he eivät saaneet luostarin kanssa sopua aikaan, he uhkailivat jopa aseellisesti Valamon poliisia, joka hätyytteli luvattomia kalamiehiä ja vesilintujen salametsästäjiä. Munkit saivat tällaisissa yhteenotoissa niskoilleen ahneiden ja laiskojen vesialueidensa herrojen maineen. Pitkällisten selvittelyjen perästä riita toisensa jälkeen ratkesi.
Maanhankinnastakin syntyi oikeusjuttu. Luostari osti Impilahden Syskynsalmelta kolme maatilaa, mutta suomalainen alioikeus kieltäytyi antamasta niille lainhuutoa. Tämän jutun Valamon luostari voitti 1890-luvun alussa. Syskynsalmelle perustettiin kaunis skiitta, alaluostari.
Vapaussota ohitti Valamon taisteluitta. Suomen itsenäistyttyä kiihkomielisimmät vaativat jopa Valamon - kuten muidenkin »ryssän kirkon» luostareiden - lopettamista ja hävittämistä. Karjalan ortodoksien isänmaallisuus vapaus sodassa sai kuitenkin suomalaiset uskomaan, että heidän uskontokunnastaan ei suomalaisuudelle ole mitään pelättävää. Myös johtavat poliitikot asettuivat Valamon luostarin suojelemisen ja kehittämisen kannalle. Merkittävintä oli kaiketi presidentti K.J. Ståhlbergin käynti luostarissa 18.6.1920. Munkkiveljestö vakuutti silloin haluavansa olla kuuliainen Suomen laille. Seuraavana vuonna 119 Suomen kansalaisuutta anonutta munkkia vannoi uskollisuuttaan Suomen hallitukselle. Maaherra Relander otti valan vastaan.
Suomen vapaussota sekä turvasi Valamon luostarin toiminnan että määräsi sen jatkuvaan laskukauteen. Munkisto oli tsaarinvallan aikana saanut jatkuvasti uusia jäseniä Venäjältä. Nyt tuo yhteys katkesi yhtäkkisesti. Mutta luostari jäi maahan, jossa kristillinen yhteisö pystyi elämään turvallisesti. Suomen pieni ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan tarvinnut näin suurta luostaria omasta piiristään lähtevien munkkiveljien kodiksi. Valamo pysyi edelleen virkeänä kilvoittelun, pyhiinvaelluksen ja turismin keskuksena, vaikka sen munkit harmaantuivat ja vähenivät. Vuosien 1939-44 sodat toivat vihdoin karun ratkaisun Valamon tulevaisuuden pohdinnoille.
Oliko Valamossa karjalainen vaiko venäläinen luostari? Miten luostari vaikutti ympäristöönsä, Laatokan rantojen asukkaisiin? Mitä muuta munkit tekivät kuin rukoilivat, lauloivat jumalanpalveluksissaan ja palvelivat turisteja? Luostaritoiminnan sammuminen Valamosta on jo niin monen vuoden takainen, että saatamme ujostelematta kysellä sen monista perusseikoista.
Vaikka luostarin syntymälahjakseen saama bysanttilainen perinne on tuntunut pysyvästi, käytännön asioiden hoitoon, vaikutti paljolti lähiseudun asukkaiden tieto ja taito.
Munkit oppivat karjalaisilta ennen muuta Laatokan kalastuksen ja merenkäynnin taitoja. Venäläisiltä he lienevät saaneet maanviljelyn, nimenomaan peltoviljelyn tietämyksen. Valamossa hyvin voimakkaana kehittynyt puutarhan hoidon taito saattaa olla peräisin kaukaisesta Kreikasta - ortodoksinen kirkkohan on jatkuvasti pitänyt läheisiä yhteyksiä uskontonsa emämaahan - sekä tietysti Venäjän hedelmällisiltä puutarhaseuduilta. Monet käden taidot ovat varmasti kehittyneet Valamon omissa työpajoissa, luostariin tulleiden ammattimiesten tuomina ja jalostamina.
Valamo venäläistyi yhä selvemmin vuosisatojen myötä. Suomea tai karjalaa taitavia munkkeja oli varsin vähän, kunnes maamme itsenäistymisen jälkeen luostari sai uutta verta vain Suomesta.
Kilpailu luostarin kansallisesta luonteesta päättyi karjalaisten tappioon, kun Valamon maine levisi kauas Sisä-Venäjälle. Sieltä alkoi tulla Laatokan helmeen kaikenlaista väkeä: vilpittömästi uskovaisia, uteliaita ja seikkailunhaluisia, menneisyyttään pakoilevia, vanhempiensa komentamina lähteneitä, suorastaan hulttiomaisiakin miehiä. Varsin monilla oli alkoholismi luostariin lähdön syynä. Tulija -tai hänet lähettänyt kotiväki - uskoi, että Valamon raikkaassa ympäristössä kilvoittelu päästäisi viinan kiroista. Moni siitä paasikin ja palasi kotiseudulleen tai jäi pysyvästi Valamon kiitolliseksi asukkaaksi.
Luostarin päiväohjelma oli laadittu siten, että vuorokauden jokaisella hetkellä oli oma tehtävänsä. Työ, rukoilu, jumalanpalvelukset, ruokailu ja lepo vuorottelivat harmonisesti.
Vanhuksiksi sanotut munkkiveljet opastivat nuorempiaan syventymään henkilökohtaiseen kilvoitteluun ja luostarielämän käytännöllisiin puoliin. Kykyjensä mukaan kukin munkki sai palvelutehtävän, ammatin, hoidettavakseen. Työnteossa lienee ollut tärkeintä, että munkki tunsi hoitavansa palvelutehtävää osana kilvoitteluaan. Sen sijaan työn teho tai tuottavuus oli vähempimerkityksinen. Ainakin suomalaiset matkailijat hymähtelivät esimerkiksi peltojen pienuudelle ja maataloustöiden vähäisyydelle verrattuna suureen munkkimäärään. Avuksi tarvittiin runsaasti maallikkotyöläisiä.
Valamo tuli kuuluisaksi munkkeina olleiden ammattimiesten, käsityöläisten ja taiteilijoiden taituruudesta. Luostarin kirkkokuorossa oli laulajia, joita ulkomaiset oopperat olisivat halunneet solisteikseen, maalarien ateljeessa maisemien, henkilökuvien ja ennen muuta ikonien maalareita, joiden taitoja ihailtiin. Valamolaiset käsityömestarit tekivät rakennuksien detaljeja, käyttöesineitä, koristeita ja myyntiin tarkoitettuja matkamuistoja vanhojen perinteiden mukaisesti.
Luostari myös opetti karjalaisia ja venäläisiä nuorukaisia. Varsinkin maalarikoulu kasvatti monia taiteilijoita, jotka saattoivat myöhemmin jatkaa opintojaan Pietarin taideakatemiassa tai muissa venäläisissä tai suomalaisissa opinahjoissa. Valamossa he saivat hyvät perustiedot ja -taidot päteviltä kuvaamataidon opettajiltaan. Lahjakkaat nuorukaiset avustivat opettajiaan ja toisia taiteilijoita luostarin kirkkojen lukemattomien freskojen ja ikonien tekijöinä.
Valamolaisen lauluperinteen juuria ei ole voitu selvittää täydellisesti. Luostarin satavuotinen suljettuna olo on katkaissut pahasti lauluperinteen yhteyden luostarin vanhimpaan kauteen. Ilmeisesti laulutavan pohjana on slaavinen neumilaulu, johon myös karjalaisten laulumestarien taidot ovat saattaneet vaikuttaa.
Matkailijan Valamo
Ortodoksiselle kirkolle Valamokin oli uskonnon harjoittamisen ja lähetystyön keskus sekä Jumalan valtakunnan työhön omistautuneiden munkkien kilvoittelupaikka ja koti. Sellaisena sitä varmasti pitivät myös saman kirkkokunnan maallikot. Toisuskoisille Valamo oli kuitenkin mielenkiintoinen, jopa salaperäinen turistikohde - ellei sitten vieraan uskonnon salakavalaksi koettu levittämiskeskus.
Valamo oli pitkään kaukana valtakunnan keskuspaikoista. Silti sen maine veti sinne matkailijoita, varsinkin pyhiinvaeltajia ympäri laajaa Venäjää. 1700-luvulta lähtien, kun valtakunnan pääkaupungiksi rakennettiin Pietari, vieraita alkoi suorastaan tulvia. Luostari suosi vieraitaan, kunhan nämä vain antoivat munkkiveljien rauhassa harjoittaa hartautta ja hoitaa arkisia askareitaan. Vähitellen matkailusta tuli luostarille merkittävä tulolähde. Enää ei kyselty, minkä vuoksi vieras tuli luostariin, hengellisten tarpeidensa vaiko pelkän uteliaisuuden tähden. Ilkeämielisimmät pääsivät arvelemaan, että Valamon luostari rikastui aineellisesti, mutta köyhtyi hengellisesti, maallistui.
Venäjän vallan loppuvuosina Valamossa oli vilkasta. Rikkaat ja köyhät venäläiset ja karjalaiset tulivat pitkienkin taipaleiden takaa pyhiinvaeltajina varsinkin luostarin kesäisinä juhlapäivinä. Heidän sekaansa liittyi luostarin ihmemaailmasta kiinnostuneita suomalaisia ja ulkomaisia turisteja. Lukuisa munkkiveljistö ja maallikkotyöläiset puikkelehtivat vieraitten lomassa heitä palvellen ja opastaen, välillä jumalanpalveluksiinsa kiiruhtaen, välillä varsinaista palvelutehtäväänsä hoidellen. Toiset vieraat etsivät mielenrauhaa Valamon kymmenistä kirkoista, toiset seurasivat ihastuneina luostarin hyörinää, katselivat komeita ja pienintä yksityiskohtaa myöten taitavasti viimeisteltyjä pyhäkköjä tai samoilivat hyvin hoidetuissa puutarhoissa ja metsissä, katselivat Laatokan rannattoman ulapan ja vehmaan kalliosaariston vastakohtaisuuden luomaa viehättävää maisemaa. Jokainen löysi hakemaansa.
Talvella Valamoon oli hankalaa päästä. Viimaisen Laatokan jää kasautui toisin paikoin ahtojääröykkiöiksi, toisin paikoin siihen repeili vaarallisia railoja. Kolmipeninkulmainen rekimatka sellaisella säällä ei miellyttänyt. Keväisin ja syksyisin luostariin ei päästy ollenkaan. Mutta Laatokan luotua jäävaippansa ryskyen rantakallioihin veneet ja laivat alkoivat tuoda vierasjoukkoja.
Tavallisimmin Valamoon tultiin laivalla Pietarista tai Sortavalasta käsin. Matkailijamäärät kasvoivat, kun höyrylaivat kuljettivat heitä nopeasti ja varmasti purjealuksiin verrattuna. Vilkkaimpina matkailukausina laivoja, Saimoja ja veneitä tuli kaikista mantereen lähikylistä. Pitkärannan, Koirinojan ja Salmin laivarannat olivat täynnä Valamoon pyrkijöitä.
Varsinkin Sortavalasta matka oli lumoavan kaunis. Ensin laiva lipui Sortavalan sokkeloisen kalliosaariston lomitse avomerelle, missä Valamon siluetti jo näkyikin, ensin matalana, sitten yhä selvemmin horisontin yläpuolelle kohoten. Valamon pääkirkon torni ja pääkupoli olivat kaiken yläpuolella, vetivät katseen ja ajatuksen kohden taivasta. Valamon matka oli juhlava jo ennen saaristoon saapumista.
Vierailijan mieli herkistyi Valamon rantaa lähestyttäessä. Laiva solui hiljalleen suojaiseen Luostarilahteen. Sen suulla tulijoita tervehti Miikkulan eli Pyhän Nikolain skiitta kullattuine kupuineen. Luostarilahti kapeni, laivan oli ohitettava pari pikkusaarta ennen kuin se laski luostarin satamaan. Pienalukset - galjotat, saimat, moottori- ja soutuveneet - menivät lahden perukkaan matkustajiaan purkamaan. Maihin päästyään kaikki pyrkivät kilvan luostariin tai sen suureen hotelliin ja majataloon huonetta hankkimaan.
Vieraat hajaantuivat vähitellen ympäri Valamoa. Ensin piti katsella päärakennusten laajaa ryhmää. Kavuttiin kiviportaita pitkin Luostarilahdesta äkkijyrkkänä kohoavan mäen laelle, missä tie päättyi Pyhään porttiin. Sen yläpuolella kohosi Pietari-Paavalin kirkon kupoli. Kirkko on yksi luostarirakennuksen läheisyydessä olevista neljästä pienestä kappelista. Pyhän portin kautta astuttiin luostarin rakennusryhmän keskelle.
Luostari oli rakennettu kahdeksi sisäkkäiseksi neliöksi. Neliöt oli muurattu tiilestä kaksi- ja osin kolmikerroksisiksi munkkien asuntoloiksi ja muiksi huonetiloiksi. Seinät oli rapattu valkoisiksi. Neliöiden väliin jäi ulompi luostaripiha. Sisäpihan keskellä kohosi itse pääkirkko, Valamon todellinen keskipiste. Sen päätorni on 70 metrin korkuinen, pääkupolikin yltää 42 metrin korkeuteen. Sisäpuolella kirkkovieras ihastui ensimmäiseksi sen hienostuneisiin maalauksiin. Oskar Relander kuvaili vuonna 1903 Valamon pääkirkkoa näin:
”Luostarin kirkko on kaksikerroksinen niin kuin yleensä kirkot Valamossa. Alakerroksessa on luostarin perustajain kirstut, yläkerroksessa on pääkirkko. Kirkko on aivan uusi, valmistui vasta muutamia vuosia sitten. Se on tavattoman korkea. Sen tornista näkee yli koko saariryhmän. Kirkossa ovat kaikki seinät kaunistetut maalauksilla pyhästä historiasta. Monet kuvista ovat tehdyt maailman tunnetuimpien mestarien taulujen mukaan. Tapaamme Rafaelin, Hoffmanin ja monta muuta. Pyhimpien kuvien kehykset, kuvaseinä eli ikonostaasi ja kaikkein pyhimmässä oleva risti ja monet pyhät kalut ovat kaunistetut kullalla ja jalokivillä, joten kirkonvarustus edustaa ääretöntä raha-arvoa. Pyhien kuvien edessä on kynttiläjalustoja, joihin yhtä mittaa kannetaan kirkossa kävijäin ostamia kynttilöitä.”
Kesäkautena Valamon luostarilla oli kolme tärkeää juhlapäivää. Kaikkien pyhien muistopäivää vietettiin ensimmäisenä helluntain jälkeisenä sunnuntaina, Petrun päivää eli Pietari-Paavalin päivää kesäkuun 29. päivänä ja Vapahtajan kirkastuksen päivää elokuun kuudentena. Juhliin tuli tuhansia vieraita. Relander kuvaa innostuneena Petrun päivän viettoa:
”Mutta nyt on Petrun, pyhän Pietarin päivät, yksi luostarin suurimpia juhlia. Sen kohta näemme; rannat ovat täynnä veneitä, leveitä, korkeankin aallokon kestäviä Laatokan veneitä ja soutusaimoja. Veneissä ja rannoilla vilisee kirjavapukuista kansaa, naiset kaikenvärisissä, mutta etenkin punaisessa karttuunissa, miehet harmaassa sarassa, useimmilla päässä kapealierinen huopahattu. Nämä ovat ”valamoiniekkoja”, kreikanuskoisia karjalaisia, kaikista osista niin Suomen kuin Venäjän Karjalaa. Toiset ovat hyvin kaukaa; pitkissä, matkan varrella yhä lisääntyvissä karavaaneissa ovat he jalan suuret kontit selässä, sauvat kädessä kulkeneet ensinnä Laatokan rantaan ja sitten veneillä ja Saimoilla tulleet tänne”.
Juhlien aikaan Valamon kirkoissa oli miltei jatkuvasti jumalanpalveluksia. Erityisen juhlavia olivat pääkirkossa pidetyt jumalanpalvelukset. Sielläkin Relander oli käynyt:
”Jumalanpalvelus on messuamista, raamatunlukemista, pyhänsavun suitsuttamista, ehtoollisen jakamista ja monia muita seremonia. Messu on milloin yksinlaulua, milloin vuoro- ja kuorolaulua. Joskus sattuu olemaan laulajien joukossa kauniita ääniä. Kansa ristii silmiään, kumartaa syvään, välistä maahan saakka ja yhtyy tuon tuostakin papin lauluun: Jumala siunatkoon meitä. Mustapukuisia munkkeja hiipat päässä, papeilla pitkät mustat hunnut, rukousnauhat käsissä seisoskelee pitkin seiniä, kulkee äänettöminä edes takaisin. Ja kansa yhä ristii silmiään ja kumartelee, ja pappien laulu kajahtelee. Viimeiseen matalimpaan ”Jumala siunatkoon meitä”' yhtyy ensin kirkon suurin jättiläiskello kumealla äänellään, sitten kaikki kellot soittaen milloin juhlallisen vakavasti, milloin riemuiten ja ylistellen. Huomaamattamme olemme sulaneet kansan hartaaseen mielialaan, ja vakavina astelemme kirkosta muitten kanssa.”
Suurten juhlien vaikuttavia kohokohtia olivat öiset jumalanpalvelukset. Ne alkoivat jo juhlapäivän aattoiltana seitsemän aikaan ja kestivät yli puolenyön, kello yhteen. Niiden päätteeksi kirkkokansa kulki juhlallisessa ristisaatossa pyhäkön ympäri. Komeisiin kauhtanoihinsa pukeutuneet papit, pyhäinkuvain ja lippujen kantajat ensimmäisinä, rahvas perässä kierrettiin kirkon ympäri. Suitsutuksen tuoksu leijui ilmassa, kaunis messu hyväili korvia. Kaikkien pyhien muistopäivänä ristisaatto suuntautui kolmen kilometrin päähän Kaikkien pyhien skiittaan.
Tuskin oli illan pitkä jumalanpalvelus päättynyt, kun seuraava jo alkoi kello kahdelta aamuyöstä.
Kaikki eivät seuranneet vain jumalanpalveluksia. He halusivat myös tutustua luostarin ympäristöön rakennuksineen, puutarhoineen ja suurenmoisine luonteineen.
Luostarin sisäneliön rakennuksissa olivat igumenin asunto - sen tunsi hieman laajemmista ikkunoistaan - sekä munkkien kammioita, veljeskunnan ruokala ja keittiö.
Miesvieraillakin oli mahdollisuus tulla munkkien yhteiselle aterialle. Kaariholviseen, freskoin koristettuun ruokasaliin oli katettu kolme pitkää liinatonta pöytää ja niille savilautasia, puulusikoita ja iso pala pehmeää ruisleipää jokaiselle. Siellä täällä oli iso tinatuoppi kaljaa, pieni tinattu kauha, puinen suolakuppi ja iso puumalja täynnä ensimmäistä ruokalajia. Ateriat olivat yksinkertaiset, mutta terveelliset. Kurkku- ja punajuurisalaatteja, kaali- ja kalakeittoa, usein lohesta tai nieriäisestä tehtyä, sekä puuroa siemenvoisilmineen saattoi olla yhden aterian antimina. Salissa ei keskusteltu. Yksi munkkiveljistä luki katkelmia raamatusta tai pyhimyskertomuksista. Ruokalajien vaihtuminen ilmoitettiin soittamalla pientä kelloa.
Luostarin pihapiirissä oli monia työhuoneita: leipomo, vahakynttilätehdas, ikonimaalaamo, valokuvaamo, apteekki, räätälien ja suutarien verstaat sekä laaja kirjasto. Sepillä ja puusepillä oli omat työpajansa, puutarhureilla kasvimaansa ja ansarinsa. Talleissa oli vielä 1930-luvulla seitsemisenkymmentä hevosta.
Hedelmätarha oli kukkimisaikaan ja syksyn satoa kantaessaan viehättävä näky. Yksin omenapuita oli 60 lajia, niistä monet Valamossa jalostettuja. Kirsikoita ja pensasmarjoja kasvoi yli luostarin tarpeen. Kaalia ja juureksia kasvatettiin runsaasti, ne olivat veljestön keskeistä ravintoa.
Valamoa saattoi katsella puistoteillä kuljeskellen tai munkkien pienillä laivoilla ja moottoriveneillä matkaten. Veneet kiertelivät saarien lomitse tai kulkivat pääsaaren halki louhittua kanavaa myöten. Monien kirkkojen ja yhdeksän skiitan lisäksi vieras saattoi ihailla hoidettua metsää, sen luonnonvaraisia ja istutettuja puita tai erityisen rikasta pienkasvistoa. Metsän keskellä oli peltoaukeita ja kalankasvatuslampia. Valamo oli aikoinaan Suomen suurin kalan -varsinkin siian - kasvattaja.
Eniten taidettiin käydä Valamon länsirannalla Uuden Jerusalemin skiitassa, jonka luolakirkossa oli jäljennös Vapahtajan haudasta, tai Pyhityssaarella, joka oli liki peninkulmaisen laivamatkan päässä. Pyhityssaari oli ehkä koko Valamon saariston kaunein paikka. Se oli kuin paksuista diabaasilevyistä ladottu parikymmentä metriä korkea, puiden ja pensaiden somistama tasanne. Seinänjyrkkään rantatörmään oli aikoinaan syntynyt kalteri, joka kiertäen nousi vaatimattomalle skiitalle. Saaren pyhin nähtävyys oli luola, jossa oli muutamia kuvia ja aina palava lamppu. Perimätiedon mukaan juuri tähän luolaan pyhittäjäisät Sergei ja Herman asettuivat ensimmäiseksi asumaan, kilvoittelemaan erakkoina. Luolassa on Valamon luostarin alkukoti. |
|
|
|
|
|
Lähde: Laatokka Karjalan meri, Paavo Koponen 1986 |
|
|
|
|
|
|
|