Julkaistavissa 19.6.1999 klo 17.00

TASAVALLAN PRESIDENTTI MARTTI AHTISAAREN PUHE

KARJALAISTEN KESÄJUHLILLA 19.6.1999 VAASASSA

Olemme tänään kokoontuneet tänne Vaasaan viettämään vuosituhannen viimeistä Karjalaisten kesäjuhlaa. Tänä vuonna tulee kuluneeksi kuusi vuosikymmentä siitä, kun karjalaiset ensi kertaa syksyllä 1939 joutuivat jättämään vuosituhantiset kotiseutunsa.

Olen monien muiden tavoin jäänyt usein miettimään, mistä kumpuaa se valtava yhteenkuuluvuuden tunne, joka saa koko karjalaisen heimon liikkeelle suurin joukoin yhteisiin tapahtumiin vuodesta toiseen. Tähän voinee olla vain yksi vastaus: Kotiseudun ja kodin menetys toisen maailmansodan jälkiratkaisujen yhteydessä on ollut karjalaisille niin raskas yhteinen kokemus, että se yhdistää tätä heimoa sukupolvesta toiseen.

Olen monessa yhteydessä todennut, myös Venäjällä, että evakkoon joutuminen oli karjalaisille traumaattinen kokemus. Monet suomalaiset kokevat Karjalan menetyksen suurena epäoikeudenmukaisuutena. Tietoisuus historiallisesta vääryydestä ei katoa itsestään, vaan se elää tavalla tai toisella riippumatta siitä, puhutaanko siitä julkisuudessa vai ei.

Tiedän, että erityisesti karjalaisten sydämissä on ollut viime aikoina paljon tilaa niille tuhansille kosovolaisille, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ja hakeutumaan kodittomina pakolaisina turvaan sodan jaloista. Vuosia jatkuneen Jugoslavian kriisin ajautuminen näin pitkälle osoittaa taas kerran, mihin historiallisten vääryyksien korjaamista tavoittelevat kansallisuuskiistat saattavat pahimmillaan johtaa.

Voimme nyt iloita rauhan palaamisesta Balkanille. Edessä on vuosien työ demokratian ja vakaiden olojen luomiseksi tuolle runnellulle alueelle.

Vaikka menetimme kotiseutumme, isänmaa säilyi. Siirtolaisväestön evakkotie oli raskas, mutta voimme tänä päivänä arvioida karjalaisväestön uudelleen asuttamisen onnistuneen erinomaisesti. Karjalaisväestölle jälleenrakentamisen aika oli monin tavoin tärkeä. Samalla kun heistä tuli keskeinen jälleenrakennuksen voimavara, työ isänmaan tulevaisuuden hyväksi lääkitsi sodan ja kotiseudun menetyksen jättämiä haavoja ja auttoi sopeutumaan uusille asuinsijoille. Vaikka sopeutuminen usein tuottikin moninaisia pulmia, karjalaiset vieraanvaraisina, aktiivisina ja sosiaalisina ihmisinä voittivat ennakkoluulot ja sijoittuivat nopeasti yhteiskuntaelämän vastuullisiin tehtäviin. Karjalainen kulttuuri toi myös monille alueille uutta väriä, jota voimme tavata monin paikoin täällä Pohjanmaallakin.

Karjalaisuus on tänä päivänä voimavara, joka vahvistaa suomalaisen identiteetin kokonaisuutta. Karjalaisuus rikastuttaa osaltaan eurooppalaisten kielten ja kulttuureiden mosaiikkia, joka muodostuu vahvoista alueellista ja paikallisista kulttuuripiireistä. Karjalainen kulttuuri on nähtävä identiteettikysymyksenä, kykynä kokea yhteenkuuluvuutta saman tradition ja saman kulttuuriperimän äärellä. Meille karjalaisille on ollut aina tärkeää tiedostaa oma identiteetti ja olla siitä ylpeitä.

Karjalaiset sydänäänet ovat suomalaisia ja eurooppalaisia sydänääniä. Niitä kannattaa kuunnella samoin kuin kaikkia muitakin eurooppalaisia kulttuureita. Niistä yhdessä muodostuu se valtaisa kulttuurien vuoksi, johon karjalaisuus voi ylpeänä liittyä. Kansakuntana meillä on paljon annettavaa eurooppalaiseen yhteistyöhön - pohjalaisina, karjalaisina, savolaisina ja muina Suomen heimojen edustajina. Voimme ja meidän tuleekin olla ylpeitä omista heimojuuristamme. Niiden varaan olemme saaneet lapsuudesta alkaen rakentaa oman maailmankuvamme, jonka merkitys aatteellisena ja eettisenä ankkurina ylikansallistuvassa maailmassa on yhä suurempi.

Näinä aikoina korostamme usein kansainvälisyyden merkitystä ja sen vaatimien ominaisuuksien tarvetta. Tällöin on hyvä muistaa, että Karjalan sijainti rajamaana, monien kulttuurien vuorovaikutuksessa, on luonut luonnostaan karjalaisille muita kulttuureita hyväksyvän, suvaitsevan ja vastaanottavan elämänasenteen. Ja sillä asenteella on selvitty vaikeistakin ajoista, ja sillä tullaan selviämään myös tulevaisuudessa. Se on ollut minullekin voimanlähde.

Pienen kansakunnan tunnistaa kielestä ja kulttuurista. Vahva identiteetti on hyvä lähtökohta. Paikallisuus ja kansainvälisyys eivät sulje toinen toistaan pois, vaan ne muodostavat sen tulevaisuuden kivijalan, jolle lapsemme voivat karjalaista heimoperintöään rakentaa. Pidämme yhtä. Se työ kantaa hedelmää. Se työ palkitsee. On suuri ilo nähdä tässäkin juhlassa, miten runsaasti joukossamme on nuoremman polven karjalaisia - juuri niitä sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien edustajia, joiden vastuulla on se, että heidän vanhempiensa karjalaisen kulttuurin parissa tekemä työ ei mene hukkaan, vaan jalostuu sukupolvelta toiselle.

Se on samalla paras kiitos myös teille, kunnioitetut sotiemme veteraanit ja sodan jälkeisen Suomen jälleenrakentajat. Teidän ansiostanne me nuoremmat olemme saaneet kasvaa vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Sodan jälkeen syntyneiden ja kasvaneiden sukupolvien onkin annettava toivoa ja uskoa siihen, että työ karjalaisuuden hyväksi jatkuu ja että sen työn tulokset säilyvät sukupolvelta toiselle.

Karjalaisuudesta on tullut keskeinen osa suomalaisuutta. Siksi karjalaisuus ja Karjala on nähtävä koko Suomen ja kaikkien suomalaisten asiana, ei vain meidän karjalaisten. Kalevalaisessa ja Kantelettaren perinteessä ovat suomalaisen kulttuurin vahvimmat juuret. Se on merkittävällä tavalla vaikuttanut kansallisen tietoisuutemme syntymiseen, koko kansakuntamme muodostumiseen. Siksi jokaisessa suomalaisessa on pala karjalaisuutta, kulttuurin ikihonkaa, maamerkkiä vellovassa maailmassa.

Emme voi sivuuttaa Jean Sibeliusta, kansainvälisesti arvostetuinta säveltäjäämme, jonka musiikilliseen maailmankuvaan vaikuttivat vahvasti Karjala ja Eurooppa. Kuten hän itse sanoi: "Karjalasta löytyi sävellysten suomalainen sävy". Karelianismi toimi sata vuotta sitten valtaisana innoittajana monelle kansainvälisesti tunnetulle taiteilijallemme kuten Louis Sparre, Akseli Gallen-Kallela, Emil Wikström, Eero Järnefelt ja Juhani Aho muutamia merkittävimpiä nimiä mainitakseni. Monille heistä karelianismi merkitsi suomalaisuuden puolustamista historiallisessa taitekohdassa, joissa kansallinen nousu oli uhattuna.

Ei siis ihme, että Karjalan luonto ja karjalaisuus esiintyvät niin vahvasti suomalaisessa taiteessa, niin musiikissa, kirjallisuudessa kuin kuvataiteessakin. Maailmanmusiikki kasvaa kansamusiikista, kuten voimme kotoisan karjalaisen Värttinä-yhtyeen menestyksestäkin todeta. Meidän tehtävämme on rakentaa edellytykset karjalaisen sävyn säilymiselle kulttuurielämässä ja suomalaisessa elämänmuodossa. Olen pannut tyytyväisenä merkille, että monet muutkin heimot ovat kiinnostuneet järjestäytymään omien kulttuuristen tunnustensa ympärille.

Meille karjalaisille kotiseudun menetys on ollut konkreettinen. Juuri siksi Eino Leinon sanat "Kotiseutu ei ole vain laakso, kylä, järvi tai ranta, vaan se on osa meidän syvintä itseämme" koskettavat meitä erityisesti. Monet äidit ovat saatelleet lapsiaan maailmalle sanoen: "Älä unohda, mistä olet kotoisin". Näiden sanojen merkitys avautuu ennemmin tai myöhemmin, sen voin itsekin omakohtaisesti vakuuttaa.

Rohjetaan olla karjalaisia ja näyttää se. Terve kulttuurinen itsetunto on edellytyksenä niiden mittavien tavoitteiden saavuttamiselle, joita olemme itsellemme asettaneet. Mitä vahvempi ja selkeämpi omakuva meillä on, sitä paremmin pystymme vastaamaan haasteisiimme. Oma vahva, perinteikäs identiteettimme on se kivijalka, jonka varaan voimme tulevaisuuttamme luottavaisin mielin rakentaa.

Suomen asema EU:ssa on vakiintunut. Olemme menestyksellisesti hyödyntäneet omia vahvuuksiamme EU:n sisäisessä työskentelyssä. Niistä tärkeimpiä on Suomen aloitteellisuus ja aktiivisuus EU:n toimintaohjelmien toteuttamisessa lähialueillamme. Lähialueet ovat keskeinen osa Suomen toimintaympäristöä nyt ja tulevaisuudessa. Suomi lähialueineen on keskeinen osa Pohjois-Eurooppaa, Itämeren aluetta, jonka kehitysnäkymät seuraavien vuosikymmenten aikana ovat Euroopan mielenkiintoisimmat. Euroopan tulevaisuus rakentuu toiminnallisiin aluekokonaisuuksiin, vaikka integraatio ei pysähdykään. Tästä näkökulmasta katsottuna Karjala on tällä hetkellä osa Venäjän luoteista talousaluetta, Suomen ja Venäjän välistä raja-aluetta sekä Barentsin ja Itämeren väliin sijoittuvaa Euroopan pohjoista ulottuvuutta.

Jos mielissämme välkkyy vielä monikielinen ja -kulttuurinen Viipuri, ei tarvitse aikaikkunassa kurkistaa kovinkaan syvälle, kun löytää Itämeren vilkkaat ja monikulttuuriset, kaupan ja talouden ansiosta kukoistavat Hansa-kaupungit. Tämä kuva voi olla myöskin tulevaisuutta. Karjalan kannalta Suomen jäsenyys EU:ssa ja aktiivinen, kumpaakin osapuolta hyödyttävä lähialueyhteistyö on suuri mahdollisuus, josta voi kehittyä todellinen yhteistyön ja kanssakäymisen silta Läntisen Euroopan ja Venäjän välille.

Lähialueyhteistyö tarvitsee vakaan toimintaympäristön, eri alueiden välistä yhteistyötä sekä kansallisen hyväksynnän niin kohdemaissa kuin täällä Suomessakin. Meidän on tuettava lähialueiden vakaata sosiaalista ja taloudellista muutosta kohti toimivaa demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa. Näin ne voivat tulla osaksi kehittyvää Pohjois-Euroopan talousaluetta. Suomella on keskeinen rooli ja vastuu kehittää lähialueillamme sellaista verkostoyhteistyötä, joka edistää taloudellista, poliittista, sosiaalista ja kulttuurista kanssakäymistä.

On toivottavaa, että taloudellinen ja poliittinen uudistusprosessi jatkuu Venäjällä, jonka rooli Euroopan turvallisuuskehityksen kannalta on olennainen. Meidän kannaltamme ainoa tie ns. Karjala-kysymyksen ratkaisuun on pitkään jatkuva suotuisa kehitys Euroopassa ja Venäjällä. Ei ole muuta tietä. Siksi edistämme kaikkia niitä toimia, joilla luodaan hyviä edellytyksiä EU:n ja Venäjän yhteistyölle, olemmehan siinä asiassa erityisasemassa yhteisen rajamme johdosta.

Itsenäinen Suomi ja demokraattinen Venäjä kohtaavat aivan uudelta pohjalta yhdentyvässä Euroopassa. Avoimien keskustelujen ja neuvottelujen kautta on mahdollista saada aikaan uusia myönteisiä avauksia maittemme välillä.

Karjala-keskustelussa on ollut esillä ehdotus Viipuriin sijoittuvasta kansainvälisestä korkeatasoisesta koulutus- ja tutkimuskeskuksesta, osaamiskeskuksesta, jossa opetettaisiin ja tutkittaisiin aineita, jotka edistävät lähialueyhteistyötä ja lisäävät alueella kipeästi tarvittavaa osaamista niin yrittäjyyden kuin nykyaikaisen yhteiskunnan rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Eräänä myönteisenä esimerkkihankkeena haluan mainita yhteisen suomalais-venäläisen yrityshautomoprojektin, joka tarjoaa yrittäjyyskoulutusta ja osaamista rajojen yli.

Pidän myös erittäin mielenkiintoisena sellaista eurooppalaista Karjala-tutkimushanketta, jossa aluetta tutkittaisiin monitieteellisesti ja liitettäisiin se Itämeren alueen ja koko Euroopan itäisen reuna-alueen tutkimukseen. Tällainen kulttuurien kohtaamispaikan monipuolinen tutkiminen helpottaa ongelmien ymmärtämistä ja alueen vakaata kehitystä sekä edistää turvallisuuspoliittista tuntemusta. Viipuriin sijoittuva tutkimuskeskus voisi samalla olla eräänlainen Itämeri-keskus, pohjoisen ulottuvuuden monialainen tutkimuskeskus.

Vaikka luovutetussa Karjalassa syntyneiden joukko harvenee vuosi vuodelta, on heidän jälkeläistensä joukko kasvanut huomattavan suureksi ja kasvaa edelleen. Jokainen heistä tiedostaa juurensa jonakin päivänä. Siksi Karjala elää heissä konkreettisella tavalla joka päivä. Siksi Karjalasta tulee käydä kansalaiskeskustelua. Se on oikeutemme ja myös velvollisuutemme.

Får publiceras 19.6.1999 kl.17.00

(Översättning)

 REPUBLIKENS PRESIDENT MARTTI AHTISAARI

VID KARELARNAS SOMMARFEST I VASA 19.6.1999

 Vi har i dag samlats här i Vasa för att för sista gången under detta årtusende fira Karelarnas sommarfest. I år har sex decennier förflutit sedan karelarna första gången hösten 1939 tvingades att lämna de trakter som i tusen år varit deras hembygd.

Jag har i likhet med många andra ofta frågat mig var karelarnas enorma samhörighetskänsla har sitt ursprung, denna känsla som år efter år förmår samla den karelska stammen till gemensamma evenemang. Frågan torde ha ett givet svar: förlusten av hembygden och hemmet i samband med uppgörelserna efter andra världskriget var för karelarna en tung gemensam erfarenhet som kom att förena den karelska stammen från generation till generation.

Jag har i många sammanhang, också i Ryssland, konstaterat att den påtvingade bortflyttningen var en traumatisk upplevelse för karelarna. Många finländare betraktar förlusten av Karelen som en stor orättvisa. Vetskapen om en historisk oförrätt försvinner inte av sig själv, utan den lever i någon form oberoende av om man diskuterar den offentligt eller inte.

Jag vet att framför allt karelarna under den senaste tiden har hyst varma känslor för de tusentals hemlösa invånare i Kosovo som varit tvungna att lämna sin hembygd och söka sig bort från de krigsdrabbade trakterna. Att den i åratal pågående krisen i Jugoslavien fick ett så drastiskt förlopp visar än en gång vilka följderna i värsta fall kan bli då nationalitetskriser bottnar i en strävan att rätta till historiska oförrätter.

Vi kan nu glädja oss över att freden återställs på Balkan. För skapandet av demokrati och stabila förhållanden i denna av kriget sargade region krävs dock idogt arbete många år framöver.

Vi förlorade vår hembygd men fick behålla vårt fosterland. Trots att den evakuerade befolkningen hade en stenig väg att vandra kan vi i dag konstatera att kolonisationen av karelarna lyckades utmärkt. För den karelska befolkningen var återuppbyggnadstiden viktig i många avseenden. Samtidigt som karelarna blev en central resurs i återuppbyggnadsarbetet, var mödan till fromma för fosterlandets framtid ägnad att hela de sår som kriget och förlusten av hembygden gett upphov till och att hjälpa karelarna att anpassa sig till sina nya boplatser. Också om anpassningen orsakade allehanda problem lyckades karelarna tack vare sin generösa, aktiva och sociala natur övervinna fördomarna och snabbt bli tilldelade ansvarsfulla uppdrag i samhällslivet. Den karelska kulturen tillförde också många trakter i Finland en mångfald nya och intressanta impulser – vissa av dem möter oss på olika håll också här i Österbotten.

Karelskheten är i dag en resurs som stärker den finländska identiteten i ett vidare perspektiv. Den bidrar till att berika den europeiska språkliga och kulturella mosaik som skapas av starka kulturkretsar på regional och lokal nivå. Den karelska kulturen bör uppfattas som en identitetsfråga, som en förmåga att känna samhörighet inför samma tradition och samma kulturarv. För oss karelare har det alltid varit viktigt att vara medvetna om och stolta över vår egen identitet.

En karelares hjärta slår samma slag som en finländares och europés hjärta. Det gäller att lyssna till dessa slag precis som man bör vara lyhörd för alla andra europeiska kulturer. Tillsammans bildar de den strida flod av kulturer som den karelska traditionen stolt kan utmynna i. Som nation och som österbottningar, karelare, savolaxare och företrädare för andra finländska stammar har vi mycket att ge det europeiska samarbetet. Vi både kan och måste vara stolta över vår egen bakgrund. I kraft av den har vi sedan barnsben fått skapa vår egen världsbild, vars betydelse som principiell och etisk plattform ständigt ökar i en värld präglad av övernationella tankegångar.

I dessa tider framhåller vi ofta betydelsen av internationalism och vilka egenskaper den kräver. Det är härvid skäl att komma ihåg att Karelens position som ett gränsland influerat av många kulturer har lett till att karelarna av naturen utrustats med en attityd präglad av acceptans, tolerans och öppenhet. Tack vare den attityden har man klarat av också svåra tider, och så kommer det att vara också i framtiden. Också för mig personligen har denna attityd utgjort en kraftkälla.

En liten nation identifieras genom språket och kulturen. En stark identitet är en bra utgångspunkt. De lokala och internationella perspektiven utesluter inte varandra, utan skapar en plattform för framtiden på vilken våra barn kan bygga vidare på sitt karelska arv. Vi håller ihop. De ansträngningarna bär frukt och de ger lön för mödan. Det är oerhört glädjande att också vid denna fest kunna konstatera att så många karelare av den yngre generationen har mött upp – det är uttryckligen de efter kriget födda generationerna som bär ansvaret för att deras föräldrars insatser för den karelska kulturen inte går till spillo, utan ständigt förädlas och bärs vidare till kommande generationer.

Vi har i detta sammanhang också anledning att rikta ett uppriktigt tack till er, ärade krigsveteraner, och alla dem som varit med och byggt upp Finland efter kriget. Tack vare er har vi som är yngre fått växa upp i ett fritt och självständigt Finland. De generationer som fötts och vuxit upp efter kriget måste inge hopp och tro på att arbetet den karelska traditionen till fromma fortsätter och att frukterna av detta arbete förs vidare från generation till generation.

Den karelska traditionen har blivit ett centralt element i den finländska traditionen. Både Karelen och karelskheten måste därför betraktas som hela Finlands och alla finländares sak, inte bara som en ensak för oss karelare. I den anda som genomströmmar Kalevala och Kanteletar finner vi den finländska kulturens starkaste rötter. Den andan har på ett anmärkningsvärt sätt influerat uppkomsten av vår nationella medvetenhet och hela vår nation. I varje finländare finns därför ett karelskt element, ett inslag av kulturens uråldriga fura, av detta landmärke i en orolig och stormig värld.

Vi kan inte förbigå Jean Sibelius, vår internationellt mest uppskattade kompositör, vars musikaliska världsbild i hög grad influerades av Karelen och Europa. Själv konstaterade Sibelius att ursprunget till kompositionernas finländska klang fanns i Karelen. För hundra år sedan tjänade karelianismen som en stark inspirationskälla för många av våra internationellt kända konstnärer, bl.a. Louis Sparre, Axel Gallen-Kallela, Emil Wikström, Eero Järnefelt och Juhani Aho. För många av dem innebar karelianismen ett försvar av den finländska identiteten i ett historiskt brytningsskede då det nationella uppsvinget var hotat.

Det är sålunda inte att förvåna sig över att den karelska naturen och andan utgör centrala element i den finländska konsten, det må sedan gälla musik, litteratur eller bildkonst. Musiken ute i världen har sin upprinnelse i folkmusiken, ett exempel på det är den framgång som ensemblen Värttinä har skördat med sina hemtrevligt karelska tongångar. Det är vår uppgift att skapa förutsättningar för att den karelska klangen skall bevaras i kulturlivet och den finländska livsformen. Jag har med tillfredsställelse noterat att också många andra grupper har börjat intressera sig för att samlas kring sina egna kulturella markörer.

För oss karelare har förlusten av hembygden varit konkret. Just därför rörs vi på ett alldeles speciellt sätt av Eino Leinos ord, när han säger att hembygden är mera än bara en dal, en by, en sjö eller en strand, den är en del av det djupaste egna jaget. Många mödrar har följt sina barn ut i livet med orden ”Glöm inte var du hör hemma”. Förr eller senare i livet inser vi innebörden i dessa ord, det kan jag också för egen del intyga.

Vi vågar vara karelare och vi vågar visa det. En sund kulturell självkänsla är en förutsättning för uppnåendet av de stora mål som vi formulerat för oss själva. Ju starkare och klarare den uppfattning är som vi har om oss, desto bättre förmår vi möta utmaningarna. En egen, stabil och traditionsrik identitet är den stöttepelare som vi med tillförsikt kan basera vår framtid på.

Finlands ställning i EU har stabiliserats. Vi har framgångsrikt  kunnat utnyttja våra starka sidor i EU:s interna arbete. Som ett talande exempel kan nämnas Finlands initiativkraft och aktivitet när det gäller att förverkliga EU:s aktionsprogram i våra närområden. Dessa områden är både nu och i framtiden en viktig del av Finlands omgivning. Finland jämte närområden är en central del av Nordeuropa: under de närmaste decennierna kommer utvecklingsperspektiven för Östersjöområdet att vara Europas intressantaste. Också om integrationen inte stannar upp bygger Europas framtid på regionala helheter. I det perspektivet är Karelen för närvarande en del av Rysslands nordvästra ekonomiska region, av gränsområdet mellan Finland och Ryssland samt av Europas nordliga dimension mellan Barents och Östersjön.

Om vi alltjämt leker med tanken på ett flerspråkigt och mångkulturellt Viborg, så behöver vi inte gå extremt långt tillbaka i tiden för att finna Hansastäderna, de livliga och mångkulturella Östersjöstäderna som blomstrade tack vare handeln och ekonomin. Denna tillbakablick kan också skildra framtiden. Med tanke på Karelen erbjuder Finlands medlemskap i EU och det aktiva närområdessamarbetet stora möjligheter som kan utvecklas till en verklig bro av samarbete och umgänge mellan västra Europa och Ryssland.

Närområdessamarbetet behöver stabila verksamhetsbetingelser, samarbete mellan olika regioner och nationellt medgivande både i målländerna och här i Finland. Vi måste stöda behärskade sociala och ekonomiska förändringar i våra närområden på dessas väg mot fungerande demokrati och medborgarsamhälle. På så vis kan närområdena inlemmas i den dynamiska ekonomiska regionen i Nordeuropa. Finland spelar i detta sammanhang en central roll och bär ett stort ansvar för att det i våra närområden utvecklas ett nätverkssamarbete som främjar det ekonomiska, politiska, sociala och kulturella umgänget.

Det är önskvärt att den ekonomiska och politiska reformprocessen fortsätter i Ryssland, eftersom landet spelar en central roll med tanke på Europas säkerhetsutveckling. Ur vår synvinkel är en kontinuerlig och gynnsam utveckling i Europa och Ryssland det enda alternativet när det gäller att lösa den s.k. Karelenfrågan. Någon annan väg finns inte. Därför främjar Finland alla initiativ genom vilka det skapas goda förutsättningar för samarbete mellan EU och Ryssland – till följd av vår gemensamma gräns intar vi ju en särställning i denna fråga.

I det integrerade Europa möts det självständiga Finland och det demokratiska Ryssland under helt nya premisser. Genom öppna diskussioner och förhandlingar kan nya positiva initiativ tas mellan våra länder.

I samband med Karelendebatten har det bl.a. föreslagits att ett internationellt utbildnings- och forskningscenter på hög nivå borde placeras i Viborg. Avsikten är att man vid detta kunskapscenter skulle undervisa och bedriva forskning i ämnen som främjar närområdessamarbetet och ökar det kunnande som så akut behövs i regionen när det gäller att bygga upp och upprätthålla företagsverksamhet och moderna samhällsstrukturer. Som exempel på ett dylikt projekt som fallit väl ut vill jag här nämna det gemensamma finsk-ryska företagskuvösprojektet, som erbjuder utbildning och kunnande i företagarverksamhet.

Synnerligen intressant är också ett europeiskt forskningsprojekt gällande Karelen. Projektet går ut på att regionen undersöks tvärvetenskapligt och att rönen kopplas till den forskning som gäller Östersjöområdet och hela Europas ostliga randområde. Detta initiativ, som avser att på ett mångsidigt sätt forska i kulturers ”möten” på olika plan, är ägnat att öka förståelsen för problem och att främja en stabil utveckling i regionen samt att öka de säkerhetspolitiska insikterna. Forskningscentret i Viborg kunde samtidigt tjäna som ett slags Östersjöcentrum med mångsidig forskning kring den nordliga dimensionen på sitt program.

Också om de karelare som föddes i det avträdda Karelen minskar i antal år för år, har deras ättlingar blivit en stor och växande skara. Var och en av dem blir en dag medveten om sina rötter. Därför lever Karelen i dem konkret och varje dag. Därför är det också viktigt att en medborgardebatt förs om Karelen. Detta är vår rätt, men också vår plikt.

 Free for publication at 17.00 on 19.6.1999

(Translation)

 SPEECH BY PRESIDENT OF THE REPUBLIC MARTTI AHTISAARI

AT THE KARELIAN SUMMER FESTIVAL

IN VAASA ON 19.6.1999

We have gathered here in Vaasa today to celebrate the last Karelian summer festival of this millennium. Later this year it will be six decades since the first time that the Karelians were forced, in autumn 1939, to leave the districts that had been their home for thousands of years.

Like many others, I have often wondered what might be the source of the enormous sense of affinity that gets the entire Karelian tribe on the move to gather in large numbers year after year. There can probably be only one answer: the loss of homeland and home as part of the arrangements in the wake of the second world war has been such an onerous shared experi­ence for the Karelians that it keeps this tribe united from generation to generation.

I have said in many contexts, and also in Russia, that being forced to become evacuees was a traumatic experience for the Karelians. Many Finns regard the loss of Karelia as a major injustice. Consciousness of a historical wrong does not disappear by itself, but lives on in one way or another irrespective of whether it is talked about in public or not.

I know that in recent times especially the Karelians have had much room in their hearts for those thousands of Kosovars who have had to leave their home districts and seek sanctuary from the war as homeless refugees. That the Yugoslavian crisis, which has lasted several years, can go so far shows once again what ethnic disputes generated by efforts to redress historical wrongs can, at their worst, lead to.

Now we can rejoice at the return of peace in the Balkans. Ahead lie years of work to create democracy and stable conditions in that ravished region.

Although we lost our home districts, our native country was preserved. The road that the evacuees had to follow was a hard one, but our assessment today can be that  the resettlement of the Karelian population was an outstanding success. For the Karelians, the period of reconstruction was important in many ways. At the same time as they became a central resource for reconstruction, work for the future of their homeland helped salve the wounds that the war and the loss of their home districts had left and made it easier for them to adjust to their new home areas. Even though adjustment often brought many kinds of problems, the Karelians - hospitable, active and social people that they are - overcame prejudices and quickly assumed responsible tasks in the life of society. Karelian culture also brought an extra dash of colour to many areas, and we can see that in many places here in Ostrobothnia, too.

Karelian culture is today a resource that strengthens Finnish identity in its entirety. It contrib­utes to enriching the European mosaic of languages and cultures, which is made up of strong regional and local cultural spheres. Karelian culture must be seen as a question of identity, as an ability to feel a sense of affinity through the same tradition and the same cultural heritage. For us Karelians, it has always been important to know and be proud of our own identity.

Karelian sentiments are Finnish and European ones. It is rewarding to listen to them, just as it is worth while taking note of the feelings of all other European cultures. Together they form that enormous tide of cultures which Karelianism can proudly join. As a nation we have much to give to European cooperation - as Ostrobothnians, Karelians, Savonians and repre­sentatives of other Finnish tribes and regional identities. We can and indeed should be proud of our own tribal roots. They are the foundation on which, from childhood on, we have been able to build our own world view, the importance of which as a philosophical and ethical anchor in an increasingly supranational world is constantly growing.

Nowadays we often emphasise the importance of an international outlook and a need for the characteristics that go with it. Here it is good to remember that Karelia’s location as a borderland, in a setting of interaction with many cultures, has given the Karelians an attitude to life that accepts, tolerates and is receptive to other cultures.  It is an attitude that has equipped us to survive difficult times, and which will help us also in the future. It has been a source of strength for me as well.

A small nation is recognised by its language and culture. A strong identity is a good starting point. A sense of local identity and an international outlook are not mutually exclusive, but rather form the solid foundation of the future on which our children can build their Karelian heritage. We stick together. That work bears fruit. It brings a reward. It is a great joy to see here, once again, the large number of Karelians of the younger generation among us - rep­resenting those of us who were born after the war, and whose responsibility it is to ensure that the cultural work done by older Karelians will not be wasted, but further refined from generation to generation. It will also be the best thanks to you esteemed veterans of our wars and post-war reconstructors of Finland. Thanks to you we younger people have been able to grow up in a free and independent country. Indeed, the generations who were born and grew up after the war must give hope and faith that work in the interest of Karelian culture will continue and that the fruits of the work will be preserved from generation to generation.

Karelian culture has become a central part of the essence of Finnishness. Therefore it and Karelia itself must be seen a matter that concerns the whole of Finland and all Finns rather than just us Karelians. The strongest roots of Finnish culture are in the Kalevalan and Kanteletar tradition. That tradition has significantly contributed to the birth of our national awareness, to the shaping of an entire nation. Therefore within every Finn is a bit of Karelian culture, an old and stately pine, a landmark in a shifting landscape.

We cannot overlook Jean Sibelius, our most internationally-renowned composer, whose musical world view was strongly influenced by Karelia and Europe. As he himself said:     "It was in Karelia that the Finnish tone of compositions was found." A century ago, the cultural trend called Karelianism was a powerful source of inspiration for many of our inter­nationally-famous artists, such as Louis Sparre, Akseli Gallen-Kallela, Emil Wikström, Eero Järnefelt and Juhani Aho, to mention but a few great names. For many of them, Karelianism meant defending Finnishness at a turning point in history, in a period when the ascent of the nation was under threat. 

Thus it is no wonder that the scenery and character of Karelia are reflected so strongly in Finnish art, in music, literature and the visual arts. World music grows from folk music, as we can note from the success of the group Värttinä, which comes from Karelia. Our task is to put in place the conditions that are essential for the preservation of a Karelian tone in cultural life and in the Finnish lifestyle. I have been pleased to note that also many other of Finland’s tribes have developed an interest in organising themselves around their own distinguishing traits and symbols.

To us Karelians the loss of our native districts has been concrete. Precisely for that reason, the poet Eino Leino’s words: "Home is not just a valley, a village, a lake or a shoreline, but rather part of our deepest being" touch us especially deeply. Many a mother has sent her children out into the world with the words: "Don’t forget where you come from." The meaning of these words becomes clear sooner or later, as I can personally assure you.

Let us dare to be Karelians and show it. A healthy self-esteem is a prerequisite for the achievement of the ambitious goals that we have set for ourselves. The stronger and clearer our own image of ourselves is, the better we shall be able to meet our challenges. Our own strong traditional identity is the solid foundation on which we can confidently build our future.

Finland has consolidated her position in the EU. We have successfully put our own strengths to use in working within the Union. The most central of them include the initiative and activity that we have shown in the implementation of EU action programmes in the regions immediately adjacent to us. These regions are a central part of our operating environment and will continue to be. Finland and her environs are a central part of northern Europe, the Baltic Sea region, whose development prospects over the next few decades are Europe’s most interesting. The future of Europe is founded on functional regions, even though integration is not coming to a halt. Viewed from that perspective, Karelia is now also part of Russia’s north-western economic region, of the zone straddling the Fenno-Russia border, and of the EU’s Northern Dimension, which reaches from the Barents Sea to the Baltic.

As long as a memory of multlingual Viipuri with its diversity of cultures remains in our mind, we need not look very far back through the window of time to find all around the Baltic the thriving, multicultural Hanseatic cities that flourished thanks to trade and business. This can also be an image of the future. From the point of view of Karelia, Finland’s membership of the EU and active, mutually-beneficial cooperation with adjacent regions hold great potential, which can evolve into a real bridge of cooperation and interaction between western Europe and Russia.

Cooperation with adjacent regions needs a stable environment in which to function. It requires different regions to work together and must have popular approval both in the target countries and here in Finland. We must support stable social and economic evolution towards a functioning democracy and civil society in the regions adjacent to us. That way they can become part of a developing northern European economic zone. Finland has a central role and responsibility to develop a network of cooperation that will promote economic, political, social and cultural interaction within the broader region of which we are part.

It is to be hoped that the process of economic and political reform will continue in Russia, whose role in relation to the development of security in Europe is vital. From our perspec­tive, the only path leading to a resolution of the so-called Karelian question is a long period of favourable development in Europe and Russia. There is no other way. Therefore we are promoting all of the measures by means of which good prospects for cooperation between the EU and Russia are being created. After all, we are in a special position in that respect thanks to our common border.

An independent Finland and a democratic Russia are meeting each other on a completely different basis in an integrating Europe. Through open discussion and consultation we can create new and positive channels between our countries.

A proposal that has cropped up in the discourse on Karelia concerns a high-standard inter­national training and research facility to be located in Viipuri. It would be a skill centre, where the subjects taught and the matters under research would be chosen on the basis of their suitability for promoting cooperation with adjacent regions and adding to the skills of which there is such a dire dearth. In particular, there is a need to foster enterprise and train people to build and maintain a modern community. One project that I would like to mention as a positive example is a Finnish-Russian company hatchery,  which provides cross-border enterprise training and know-how.

What I would also find interesting is a European Karelia research project, which would involve looking at the region from the perspectives of several disciplines of science and dovetailing it with research focusing on the Baltic Sea region and indeed the whole of Europe’s eastern periphery. Such comprehensive study of a place where many cultures meet would make it easier to understand problems and ensure stable development in the region, in addition to promoting expertise in relation to security policy. The research facility in Viipuri could likewise serve as a kind of Baltic Sea centre, a place where the Northern Dimension could be the focus of multidisciplinary study.

Although the ranks of those born in the ceded part of Karelia are getting thinner each year, their descendants have increased to a considerable number that is continuing to grow. Each and every one of them will be aware of their roots one day. Therefore Karelia lives in them in a concrete way each day. Therefore we must conduct a national discourse on Karelia. It is our right, and also our duty.

Linkkisivu

Päävalikko