Valitse koko Viipurin Pamauksen historia tai aihe kerrallaan

Viipurin piiritys

Viipurin Pamaus pelastaa koko Suomen

Lopuksi

Viipurin Pamauksen tapahtumaa voidaan pitää yhtä todellisena kuin niitä hyviä pyhimyksiä, jotka olivat kaupungin puolustajien tukena synkkänä Pyhän Andreaksen päivän iltana vuonna 1495. Sen, mitä lukemattomat ihmiset ovat uskoneet todeksi puolituhatta vuotta, täytyy olla totta. Niin monta Pamaukseen uskonutta sukupolvea ei voi olla väärässä.

Historiallinen totuus on, että venäläiset karkoitettiin Viipurin edustalta 30. päivänä marraskuuta Herran Vuonna 1495. Nimittäkäämme tapausta Viipurin Pamaukseksi. Sen tuntevat kaikki, se lienee maamme keskiajan tunnetuimpia tapahtumia. Viipurin pamaus on siis kerran ollut täyttä totta.

Mutta kuinka kaikkia oikein kävi ja mitä tapahtui se selviää tästä monisteessa.

Paluu pamaus-valikkoon

Viipurin Pamauksen eurooppalainen tausta.

Viipurin Pamaukseen johtaneilla tapahtumilla on ollut laaja eurooppalainen, jopa maailmanhistoriallinen tausta.

Taustan selvittämiseksi on palattava 1470-luvun alkuun. Tuolloin oli Itämeren piirissä viisi merkittävää valtiollista tekijää. Ehkä ainakin ulkonaisesti mahtavin oli Liettuan-Puolan unioni, valtion, joka ulottui Itämerestä lähelle Mustaamerta. Se oli taistellut saksalaista ritarikuntaa vastaan, voittanut sen vuosisadan alussa ja 1460-luvulla saanut siltä Länsi-Preussin. Suomen lähin Saksalaisen ritarikunnan voimakeskus oli Tallina. Maamme itäinen naapuri oli jo yli parin vuosisadan ollut Novgorodin kauppatasavalta. Se ei ollut kehittänyt itselleen merkittävää sotilasmahtia, vaan keskittynyt ennen muuta kauppaetujen turvaamiseen. Sotaisilta yhteenotoilta ei silti Novgorodin kanssa ollut vältetty, ja venäläiset olivat ryöstäneet ja polttaneet Viipurin kevättalvella vuonna 1351 ja 1411. Liettua-Puolan kanssa oli Novgorod monesti ollut liittosuhteessa. Vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan raja alkoi Rajajoesta Karjalan kannakselta ja päätyi Pohjanlahteen lähelle nykyistä Raahen kaupunkia. Nykyinen Pohjois-Pohjanmaa, ns. Seitsemän Kymen Karjala kuului virallisesti Novgorodiin, mutta kauppatasavalta ei ollut suurestikaan välittänyt takamaistaan, joten Ruotsin hallitsijan herrakseen tunnustava suomalaisasutus oli levinnyt koko Pohjanlahden rannikolle. Myös Savon suunnalla oli asutus levinnyt kauas virallisen valtakunnan rajan yli ja nämäkin uudisasukkaat tunsivat itsensä Ruotsin valtakunnan alamaisiksi ja maksoivat sille veronsa.

Viipurin käskynhaltijana ja lääninherrana oli vuodesta 1457 ollut tanskalaissyntyinen Eerik Akselinpoika Tott, joka v. 1450- ja 1460-luvuilla oli pariin otteeseen ollut Ruotsin valtionhoitajanakin. Häntä voi luonnehtia todelliseksi valtiomieheksi, joka aivan ilmeisesti muita eurooppalaisia huomattavasti aikaisemmin ymmärsi tsaari tsaari iivanan voimakkaan pyrkimyksen laajentaa valtaansa länteen Itämeren suunnassa. än oli myös Hän oli myös voimakastahtoinen ja kykenevä ryhtymään itärajan tuntumassa tarpeelliseksi katsomiinsa puolustustoimiin. Hämeen linnan, ja useina vuosina myös Turun linnan, isäntänä hänellä oli mahdollisuus koota maasta tähän tarpeellisia varoja. Näin ryhtyi ritari Eerik toteuttamaan linnoitussuunnitelmaa, jota laajempaa eri aikakausiin suhteutettuna maassamme tuskin koskaan on suoritettu. Viipurin kaupungin ympärille alettiin rakentaa muureja ilmeisesti v. 1473 ja samanaikaisesti alkoi Kyrönsalmen saarelle nousta Savon uudisasutuksen turvaksi Olavinlinna. Ilmeisesti vahvistettiin osana yhtenäisestä kokonaisuudesta samalla Karjalan kannaksella Kivennavan ja Jääsken Saviniemen rajavartiolinnakkeita.

Samalla kun Olavinlinna valmistui, nousivat myös Viipurin muurit ja siitä tuli Suomen ainoa linnoitettu kaupunki. Itäisen uhkan torjumisen mahdollisuudet olivat näin voimakkaasti parantuneet.

Eerik Akselinpoika oli toiminut ripeästi. Mitään suurta hyökkäystä ei Moskova vielä kyennyt tekemää, sillä Novgorodikin oli yhä muodollisesti itsenäinen valtio. Sen lopullinen liittäminen Moskovaan koitti v. 1478, jolloin tsaari Iivana valtasi yllättäen kaupungin.

Valloitukset seurasivat nyt toisiaan. Hyökkäystukikohdaksi alkoi tsaari heti alkuvuodesta 1492 rakennuttaa Narvanjoen suuhun sen itärannalle Ivangorodin linnaa, joka sijaitsi Suomenlahden etelärannalla käytännöllisesti katsoen Viipuria vastapäätä.

Idän nousevan suurvallan uhkaaman Suomen näkökulmasta tilanne oli masentavan huono. Maamme oli jätetty täysin yksin. Valtionhoitaja Sten Sture Tukholmassa pelkäsi Tanskan hyökkäystä ja omien lääninherrojensa uskollisuutta. Saksalainen ritarikunta ei heikentyneenä uskaltanut asettua Suomen tueksi. Liettua ja Puola toivoivat rauhaa sisäisten ristiriitojensa selvittämisen ajaksi. Keisari Maksimilian ei nähnyt mitään syytä puuttua Venäjän laajenemispyrkimyksiin. Suomi joutui turvautumaan vain omiin puolustusmahdollisuuksiinsa, kuten niin monta kertaa historian aikana. Viipurin ja koko kaakkoisen Suomen puolustuksesta vastaavat miehet olivat joutuneet hyvin samankaltaisen tilanteen eteen kuin talvisodan aikaiset Suomen johtajat lähes puolituhatta vuotta myöhemmin.

Jatkuvat riidat ja taistelut Pähkinäsaaren rauhan noudattamiseksi

Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tsaari Iivanan lähimpänä tavoitteena oli saavuttaa itäisen Suomen-lahden herruus Viipurin valloittamisella, mutta voittoisalla sotaretkellä olisi toki saatu muitakin huomattavia etuja. Eräs tällainen olisi ollut Pohjois-Pohjanmaan kiistakysymyksen ratkeaminen. Novgorod ei paljoa ollut välittänyt takamaistaan, jolloin suomalaiset olivat saaneet parin vuosisadan ajan rauhasssa asuttaa Pohjanlahden perukkaa eli nykyisen Raahen, Oulun ja Kemin välisiä tienoita. Samoin oli tapahtunut keskeisessä Savossa. Nyt oli valta Moskovassa vaihtunut ja siellä haluttiin lukea ja tulkita Pähkinäsaaren rauhan rajan kulkua huomattavasti tarkemmin kuin Novgorodissa aikanaan.

Tsaari Iivana valmistautuu hyökkäämään länteen ja kokoaa mahtavan piiritysarmeijan

Tilanteen Euroopassa ja erityisesti Itämeren piirissä on tsaari Iivanasta 1490-luvun alkuvuosina täytynyt näyttää erittäin houkuttelevalta jatkuvaan lännessä etenemiseen. Itäinen suunta, Mongolien valtakunta, joka runsaat 200 vuotta oli uhannut ratsuväkijoukoillaan Moskovaa, oli Tverin ruhtinaskunnan ja Kasanin kaanikunnan valloituksella lopullisesti rauhoitettu.

Lopullisen päätöksen hyökkäyksestä Viipuriin tsaari teki ilmeisesti vuonna 1493. Tällöin hän lähetti asiamiehiään aina Italiaa myöten värväämään sotilasasiantuntijoita venäjän lipun alle.

Myös Itämeren maakunnissa suoritettiin niin ammattitaitoisten sotilaiden kuin laivanrakennusmestareidenkin värväystä.

Tämä Välimereltä Itämerelle ulottuva toiminta ei voinut pysyä salassa, tuskin siihen edes pyrittiinkään. Tarkoituksena oli saada koolle Euroopan parhaan piiritystaidon sekä merisodankäynnin asiantuntijat ja jos suurelliset varustelut herättäisivätkin huomiota, oli syytä toivoa niiden myös lisäävän pelkoa tulevan vastustajan riveissä. Muitakaan varusteluja, varsinkaan laivanrakennusta ei voitu pitää salassa. Viipurilaiset seurasivat tarkasti varustelun etenemistä ja siellä alettiin odottaa kesäsotaa tai ainankin avoveden aikana tapahtuvaa hyökkäystä, sillä ei sota-aluksia turhaan tehtäisi.

Tiedot kertoivat myös hyökkäysaikeista linnoitettua kohdetta vastaan, joka ei voinut olla muu kuin Viipuri. Tallinnassa ja Riiassa kerrottiin valtavista piirityskalustojen hankinnoista. Oli nähty valmistettavan jousia, jotka saattoivat aikalaisten tietämän mukaan viskellä tynnyrinpohjan suuruisia kivenjärkäleitä. Valtavia tykkejä kerrottiin valetun ulkomaalaisten mestarien johdolla. Myöhemmin kuin nämä tulikirnut olivat Viipurin edustalla, voitiin todeta niiden peräti 24 jalan eli 7,5 metrin pituisia. Myös muurinsärkijöitä ja nousutikkaita oli nähty valmistettavan. Elettiin vielä keskiaikaa ja vaikka tuliaseet olivat olleet käytössä jo yli sadan vuoden ajan, nojasi sotataito vielä suurelta osin vanhoihin menetelmiin. Suurten ja tehokkaiden tykkien valmistaminen oli vielä vaikeaa, metalli kallista, luotien hakkaaminen kivestä tai valaminen vaivalloista ja ennen muuta suunnattoman painavien tykkien kuljettaminen sen ajan välineillä ja tiettömillä taipaleilla erittäin hankalaa.

Sotajoukon johto uskottiin parhaille sotapäälliköille, joita Venäjältä voitiin saada.

Viipuri varustetaan kestämään hyökkäystä

Idän hyökyaallon uhkaaman Viipurin muurit olivat hyökkäystä odotellessa vasta vajaan parinkymmenen vuoden vanhat, joten niitä voidaan pitää ajanoloihin nähden sangen uudenaikaisena. Merkittävää oli myös se, että Viipurissa oli oli rakentamisen ajoilta säilynyt runsaasti muuraustekniikkaa ja linnoitustaitoa osaavia ammattimiehiä, vaikka rakentamisen johto oli ollut ulkomaisilla alan asiantuntijoilla.

On myös palautettava mieleen, että hyökkäys sinänsä ei suinkaan tullut yllätyksenä, vaan Moskovan politiikan jatkuvasti voimistuvat vaaran merkit olivat olleet nähtävillä ainankin jo puolenkymmentä vuotta. Muurien heikoiksi epäiltyjä kohtia oli siis ollut aikaa lujittaa, koota aseita ja ammuksia linnoitukseen, varustaa ruokatarvikkeita sekä rakennusmateriaaleja, jolloin mahdolliset vihollisen aikaansaamat muurien sortumat voitaisiin nopeasti tukkia.

On syytä viivähtää hetkinen ja pyrkiä hahmottamaan miltä keskiaikaisen Viipurin muurit näyttivät. Niillä oli ympäröity koko Viipurin niemellä sijaitseva kaupunki.

Koko muurin pituus lienee ollut n. 1,5 km. Muuri katkaisi niemen vuoden 1939 nimityksiä käyttäen -kauppatorilta lähtien, jossa kauppahallin tienoilla oli Lakamundin kulmatorni. Nykyistä pyöreää tornia ei vielä ollut olemassa. Se rakennettiin vasta puoli vuosisataa Knuut Possen päivien jälkeen vuosina 1547-1550 suojaamaan keskiaikaista karjaporttia, josta alkoi ns. Karjalan tie. Tästä kulki muuri paraatikentän länsipuolitse suoraviivaisesti Pyhän Andreaksen torniin, joka oli Itämuurin lujin varustus. Seuraavana oli kaupungin raadin vastuulla oleva Raatitorni, joka tunnettiin viimeksi maaseurakunnan kirkon kellotapulina. Tämä on ainoa torni, joka keskiaikaisen Viipurin muurista on säilynyt meidän päiviimme. Eteläinen kulmatorni oli Munkkitorni, joka suojeli Pantsarlahteen vievää porttia. Tämä oli se Itämuuri, jota vastaan vihollinen Knuut Possen päivinä voimakkaasti hyökkäsi ja Viipurin Pamauksen näyttämönä oli suunnilleen Itämuurin keskiosassa kaupunkia suojeleva Pyhän Andreaksen torni. Tornin paksuus alaosastaan saattoi olla kolmisen metriä, yläosastaan vähemmän. Itse muurin paksuus oli n. 2,5 m ja korkeutta viisi-kuusi metriä. 1400-luvulla muuri oli vielä uusi ja nykyaikainen. Tornien osuus puolustusta suunniteltaessa oli ratkaisevaa laatua. Niistä hallittiin muurien edustaa, jonne uskaltautuva helposti saattoi olla puolustajien aseiden armolla.

Pohjoisen puoleisessa muurissa oli vain yksi torni, Vesiportintorni. Sen muistona on Vesiportinkatu, jonka näkymää on sanottu historiallisen Viipurin kaupungin kauneimmaksi. Merenpuoleisessa lounaisessa muurissa oli Munkkitornin ja Linnansillan välillä kolme tornia, joista vahvin oli Pamppalan torni. Haakonin ja Katanpään portit johtivat satamalaitureille ja niiden pohjoispuolella, lähellä Linnansiltaa olevalle Sannalle. Viimeksi mainitun portin tornia saatettiin nimittää myös Santa- eli Hiekkatorniksi tai Kiviportintorniksi. Linnansillan kohdalta pääsi kaupunkiin Rinkiportista, joka myös oli varustettu tornilla.

Itse Viipurin linna, johon puolustustoimet ennen muurin rakentamista oli vihollisen uhatessa olivat keskittyneet oli Viipurin Pamauksen päivinä kaksisataa vuotta vanha. Sen päätorni, Pyhän Olavin torni, lienee jo nykyisessä korkeudessaan ja itse päälinnaan oli Eerik Akselinpoika Tott antanut rakentaa sen kaksi ylintä kerrosta, jotka tänäänkin ovat olemassa, mutta muutoin se ei paljoakaan muistuttanut sitä Viipurin linnaa, jonka viipurilaiset ovat oppineet tuntemaan.

Valtaneuvos Knuut Posse ja hänen taistelukumppaninsa

Knuut Posse oli se keskushahmo, jonka ympärille niin puolustusvalmistelut kuten ennen muuta taistelukin keskittyi.

Knuut Posse kuului länsigöötanmaalaiseen aatelissukuun. Hänen isänsä oli valtaneuvos Jöns Posse, jolla oli kaksi poikaa. Näistä vanhempi, Knuut, ylsi kuuluisuuteen.

Knuut Possea voitiin pitää jo Viipuriin siirtymisen aikoina Ruotsi-Suomen ja ehkä jopa koko Pohjolan maineikkaimpana sotilaana.

Kun piispa Maunu Särkilahti kesällä 1494 sai Tallinasta tarkkoja tietoja suurhyökkäyksen pikaisesta alkamisesta, riensi hän itse Viipuriin viemään sanaa meriteitse. Nuori ratsumies olisi toimittanut viestin perille nopeammin, mutta piispa halusi vielä kerran tukea puolustajia omalla hengellisellä arvovallalla.

Olavinlinnan päällikkönä toimi venäläishyökkäyksen uhatessa Pietari Kylliäinen, johon Knuut Posse saattoi täysin luottaa. Yhteisistä toimista hänen kanssaan oli sovittu.

Hyökkäyksen uhatessa oli Viipuriin kokoontunut huomattava joukko maamme rälssimiehiä (=aatelissääty, vapautettu veroista) ja heidän asemiehiään. Paikalla olleina mainitaan Raaseporin lääninherra Tönne Eerikinpoika, laamanni Henrik Bitz nuorempi ja Niilo Pentinpoika, Turun vouti Maunu Laurinpoika, kihlakunnan tuomari Pentti Olavinpoika ja vaakunamies Arvid Olavinpoika. Keskiaikaisen aatelismiehen esisijaisiin velvollisuuksiin kuului taistelu maansa puolesta.

Tutkijoita on kiinnostanut kysymys siitä, kuinka paljon Knuut Possen asemiehiä lopulta oli puolustamassa Viipuria venäläisten jättiläisarmeijaksi katsottavan sotavoiman ryhmittyessä Viipurin muurien ja linnan edustalle. Suurimman arvion sekä yksityiskohdiltaan hyvin perustellun on esittänyt Jalmari Jaakkola. Hän on päätynyt toteamukseen, että kaupungin asemiehistön nostoväkireserveineen on "täytynyt lähennellä ainankin kolmea tuhatta". Samalla hän on torjunut joissakin historian lähteissä esitetyn arvion, jonka mukaan saksalaisia palkkasotilaita olisi ollut 500 miestä. Eri tutkijat esittävät puolustajien määristä erilaisia arvioita.

Paluu pamaus-valikkoon

Viipurin piiritys

Ensimmäisinä saivat hävityksen kokea Kivennavan, Uudenkirkon, Äyräpään ja Jääsken asukkaat. Vaikka hyökkäys ei voinut tulla yllätyksenä, näyttää sen nopeus sitä olleen. Väestö oli osittain hajaantunut metsiin mutta osa pääsi vahvistamaan Viipurin puolustusta.

Venäläisen piiritysarmeijan oli kuljetettava mukanaan koko raskas ja äärimmäisen vaikeasti liikuteltava piiritysaseistus olosuhteissa, joissa ei ollut yhtään tänä päivänä tieksi katsottavaa uraa. Suuria piiritystykkejä vetämään tarvittiin yli 20 hevosta. Konstanttinopoliuksen piirityksessä v. 1453 olivat turkkilaiset käyttäneet niin suuria tykkejä, että niitä ei voitu kuljettaa lainkaan, vaan ne oli valettava taistelupaikalla. Venäläiset käyttivät Viipurin muurien edustalla yli seitsenmetrisiä tykkejä. Tuohon aikaan voitiin tykin ammuksen läpäisyvoimaa ja kantomatkaa lisätä vain niiden paksuutta ja pituutta runsaasti lisäämällä.

Paavin ristiretkibullassa (=juhlalliseen muotoon laadittu asiakirja) v. 1496 sekä ns. Sturen kronikassa mainittu tieto, että venäläisiä olisi piiritysarmeijassa ollut 60 000 miestä, on katsottu suuresti liioitelluksi. Mutta jo useampi kymmentuhantinen joukko oli sekin mitä vaikeammin varustettavissa ja huollettavissa. Vaikka eI olekaan käytettävissä enempää tuolloisen kuin monen muunkaan venäläisen hyökkäysarmeijan tarkkaa miehistövahvuutta, on arvioitavissa, ettei koko keskiaikana enempää kuin kahdella seuraavallakaan vuosisadalla Suomen maakamaralla nähty yhtä suurta hyökkäysarmeijaa. Ei siis ollut mikään ihme, että monet aikalaiset olivat järkyttyneitä suunnattoman ylivoiman uhatessa.

Syyskuun kolmannella viikolla alkoivat venäläiset joukot saapua Viipurin muurin edustalle. Ryhmittyminen piiritykseen ei ollut kovinkaan helppoa. Puolustajien hyökkäilyt vihollista vastaan toi tulosta. Suuria taisteluita käytiin mm. Vatkiven kahlaamon läheisyydessä.

Heti Vatkiven taistelun jälkeisenä päivänä 13. lokakuuta venäläiset aloittivat ensimmäisen suurrynnäkön kaupungin muureja vastaan. Puolustajat saivat hyökkäyksen torjuttua vain vaivoin.

Tämän päivän sotaan ja taistelukentän olosuhteita tuntevan lienee vaikea käsittää 1400-luvun piirityssodan luonnetta. Kaikki nimittäin tapahtui linnoituksen puolustajien silmien edessä. Hevoset vetivät tykit ja heittokoneet asemiin noin sadan metrin päähän muurista ja torneista, lataaminen, tähtääminen ja laukaisu tapahtuivat kaikki muureilta tähyävien näkyvissä. Lisäksi kaikki oli hidasta. Ehkä isolla tykillä ehdittiin parhaassa tapauksessa ampua pari kertaa tunnissa. Muurilla olija ehti mainiosti kävellen siirtyä syrjään, jos tykkiä ryhdyttiin suuntaamaan hänen olinpaikkaansa kohti.

Viipurin linnan päätorni lienee jo tuolloin ollut nykyisessä korkeudessaan. Siltä on Knuut Posse melkeinpä yhdellä silmäyksellä voinut nähdä taistelualueen. Uskon omaan puolustuskykyyn on täytynyt olla todella voimakas vihollisen murentaessa Viipurin muureja päivä toisensa jälkeen.

Viipurin Pamaus pelastaa kaupungin ja koko Suomen

Aikalaisen kirjoittama kansanruno antaa sangen todenmukaisen kuvan vihollisen tulivoimasta.

Pani pyssyt pyykämähän,

umpiputket ulvomahan,

avokurkut ammomahan,

jalojouset joikumahan

alla Viipurin vihannan,

alla suuren Suomen linnan.

Ampui kerran, ampui toisen

ampui kerran noin alatse,

ampui toisen, niin ylitse,

ampui kolmannen kohalle.

Jopa liikkui linnan tornit,

tornin kellot keikahteli,

kivet linnan kiikahteli,

tornin latvat torkahteli,

räystäät rämähtelivät,

paatsahat pamahtelivat.

 

Räystähät meni rämyksi,

linnan paatsahat pamuksi,

tuohikattoset tomuksi.

Tuohet lenteli levyinä,

linnan seinät liistehinä.

Kun viimein oli torneihin ja muureihin saatu ammuttua tarpeeksi suuria murtumia, oli tullut aika tehdä Viipuriin viimeinen ja ratkaiseva rynnistys. Piiritys oli kestänyt jo kaksi ja puoli kuukautta, eikä aika suinkaan ollut ainankaan marraskuussa vainolaisen puolella. Huolto vaikeutui koko ajan ja varastot ehtyivät. Ratkaisu oli saatava pian aikaan sillä talvi teki tuloaan ja myös tsaari Iivana odotti kärsimättömänä tuloksia.

Hyökkääjä valitsi luonnollisesti rynnistykselleen mahdollisimman hyvän ajankohdan. Ilmeisesti se ei ollut vaikeata. Koko Venäjän suojelupyhimyksen, Andreaksen, nimikkopäivä lähestyi.

Suuri rynnäkkö, johon vihollinen oli keskittänyt kaikki mahdolliset voimansa alkoi varhain Antin päivän aamuna, marraskuun viimeisenä päivänä. Kaksi tornia oli jo kärsinyt pahoja vaurioita. Myös muuri oli kärsinyt huomattavia vaurioita. Vihollinen sai haltuunsa miesylivoiman turvin mm. Andreaksen tornin yläosaan jonne nostettiin kolme vihollisen lippua.

Aikalaisen sepittämä riimikronikka kertoo, miten taistelun kulku eteni:

"Pyhän Antin päivänä jo aamuvarhaisella

alkoi tositoimin ryssä jo ahdistella.

Lipuin kolmin ryssät kohti käyvät,

Ja Viipuriin rynnätä riennättäyvät.

Heillä mukanaan on paljon tikapuita

Ja lisäksi monenlaisia portaita muita,

Jo kolmelta puolen he rynnön tekee:

Kyllä Viipurin miehet nyt loppunsa näkee.

Joka lipun alla tuhannen heit' olla mahtoi,

Näin Viipurin miehille hirmua näyttää he tahtoi,

Ja herttua muuan rynnistää,

Mutt' melkein turhaks aie jää.

Tämä lippuineen tornia kohti juoksi,

Tuon suuren jo saapuikin reiän luoksi.

Hän astuvi itse suureen reikään:

En tiedä kuin monta hän kanssaan veikään,

He torniin kiipeevät meluin melkein,

Joka esiksi ehtii, se sankari selkein.

Jo muuria lähestyy kaks' lippua muuta.

Heill' on tikapuut suuret; kiipeämään

Niillä muurille pitäis'; yhdeksän

Jo pääsikin; toivo heill' onkin vaan

Saada muuri haltuunsa kokonaan.

Ja sen voin kertoa aivan todella,

Että muureilla viipyivät seitsemän tuntia.

Monta ryssää jo onkin tornihin tullut,

Ei Viipurin miesten se mieleen ollut.

Kolme lippua liehui jo tornista päin-

Sinä päivänä kaikki tapahtui näin_"

Venäläisten hyökkäystä marraskuun viimeisenä päivänä on paljon käsitelty historiellisessa kirjallisuudessa. Silti ei ole puututtu taistelun merkittävään erikoisluonteeseen. Tuolloin käytettiin vielä niin idässä kuin lännessäkin juliaanista kalenteria, joka oli jäänyt jälkeen nykyisestä kalenterista noin kaksi viikkoa. Taistelut käytiin lähestulkoon vuoden pimeimpänä akankohtana. Tänään se vastaa noin joulukuun 10. päivää. Kun hyökkäys alkoi heti päivän vähän valjettua ja vihollisen pääsyn muureille voi ajatella kestäneen ehkä tuntien ajan, onkin todettava, että taistelun ratkaisuvaiheet sekä ennen kaikkea sen ratkaisevat, dramaattiset loppuvaiheet käytiin käytännöllisesti katsoen pimeyden vallitessa. Vaikka "Pamauksen tapahtuessa" on epäilemättä ollut todella joulukuun iltapimeää, on taistelualuetta täytynyt valaista tulipalojen leiskuva valo.

Vihollisen torniin ja siitä jatkuvalle muurille pääseminen ei kuitenkaan vielä itsestään selvästi merkinnyt sitä, että pääsy kaupunkiin olisi ollut vapaa. Puolustajat saivat hyökkäyksen muureilla rajoitettua omilla rakennelmillaan ja toimen piteillään.

Aikakauden suurinta Idän ja Lännen välistä taistelua Viipurin muureilla ei kuitenkaan ratkaissut miesylivoima tai taisteluväsymys, vaan yksittäinen ja ihmeellinen tapahtumasarja, joka sai vihollisen säikähtämään ja lopulta pakokauhun valtaan. Näin kuvaa ratkaisevaa tapahtumaa aikalaisen kirjoittama kronikka: "Knuut Posse, Winholt, / Heistä ei kumpikaan ollut näkyvissä, / heille molemmille ja useimmille muille oli kunniaksi, / että he toivat paikalle pikeä ja tervaa; / he veivät ne alas tornista / ja liikkuivat varsin nopeasti. / He sytyttivät sinne tulen / ja tahtoivat, että venäläiset pakenisivat tornista. / Tuli, savu ja terva / taisivat heitä kaikkia silloin kauhistaa; / sen taisivat venäläiset siellä kokea, / he paloivat sinne kaikki." " Niin julmaa oli taistelu; jotka syöksyivät alas menettivät henkensä, / ne, jotka olivat muurilla, joutuivat silloin suureen hätään, / he näkivät Pyhän Andreaksen ristin loistavan kaupungin yllä. / Kristityn voima oli varsin pieni, / siksi Jumala näytti mahtavan voimansa. / He näkivät myös kaksi lipustoa vuorella, / valmiina marssimaan kaupungin muureille / ja ja välkehtien kuin jää". Sysipimeässä yössä liekehtivän tornin on väsyneiden hyökkääjien silmissä täytynyt näyttää kauhistuttavalta. Toisaalta kirkkaat tulenlieskat, toisaalta tervan ja pien palamisesta syntyneet mustat ja tuprahtelevat savupilvet, ovat loukkuun jääneiden tai ainankin sitä pelänneiden vihollisten keskuudessa muodostaneet oivallisen kasvupohjan mielikuvituksillisille näyille. Epätodellisessa, kauhistuttavassa yössä oli mahdollisuus nähdä niin Pyhän Andreaksen risti viipurilaisten suojana kuin kaupungin harvalukuiset puolustajat moninkertaisena. On ilmeistä, että taistelussa on ollut ratkaiseva hetki, jolloin venäläisten aluksi varmalta ja vääjäämättömältä näyttänyt voittoisa hyökkäys on kääntynyt selvästi tappiomielialaksi. On myös muistettava, että laukauksia, räjähdyksiä ja pamahduksia ei seitsentuntisen kamppailun aikana liiemmälti muureilta kuultu, mutta kylläkin sitä enemmän huutoja, aseiden kalsketta sekä rummun pärinääkin. Tällaisessa tilanteessa on todella saattanut olla tulenliskojen ja savun luoman kaamean tunnelman vielä moninkertaiseksi vihollisen mielissä nostama Pamaus, vaikkapa verraten vaatimattoman ruutimiinan räjähdys, joka laukaisi hyökkääjän silmittömään pakoon.

Ajalliset historian lähteet eivät kuitenkaan mainitse Pamauksesta mitään, mutta äkkiä puhjenneesta pakokauhusta kertoo aikalaisten kirjoittama riimikronikka: "Venäläiset tulivat kokoon, / ja he kaikki alkoivat huutaa / ja päästivät suuren huudon keskuudestaan / ja kaikki tahtoivat paeta muureilta. / Heidän joukossaan oli suuri sekasorto, / he hyppivät toistensa päälle; / toinen tahtoi toista vahingoittaa, / ja niin heistä alkoi vuotaa veri; / ja siinä venäläinen sotajoukko antoi periksi".

Kaari Utrion Viipurin Pamaus

Kaari Utrio oli jatkosodan päättyessä v. 1944 parin kolmen vuoden ikäinen. Hänellä ei liene omakohtaisia tuntoja sodasta. Hänen Viipurin kaunotar teoksensa alkaa Viipurin Pamauksen päivistä. Kaari Utrio on myös historiansa lukenut, mitään suurta Pamausta ei ole, mutta lukuisten historiallisten lähteiden mainitseman Andreaksen ristin taivaalla hän osasi selittää uudella, kirjailijan mielikuvitukselle kunniaa tuottavalla tavalla: " Tällä kertaa näyttivät kaikki voimat, niin maalliset kuin taivaallisetkin, asettuvan Knuut Possen puolelle. Tuli ja savu ajoivat venäläiset yskien ja henkeään haukkoen vallatuista torneista, ja kesken kiivaan taistelun yömusta taivas välähti äkkiä vihertävän valkoiseksi. Komeat revontulet, ajatteli Knuut Posse, jo näin varhain marraskuun lopussa, ja samassa hänen suunsa aukeni ja hän huusi kumealla, kauas kuuluvalla äänellä:

- Andreaksen risti ! Andreaksen risti !

Vasta jälkeenpäin hän ymmärsi, että oli tapahtunut ihme ja pyhimys itse oli huutanut hänen suunsa kautta sillä hän ei ollut ajatellut hetkeäkään pyhimystä. Valo taivaalla oli tavattoman kirkas, se sai jokaisen kypärän, miekan, kilven ja hilparin välkehtimään niin, että Viipurin pelokas porvarijoukko näytti mahtavalta armeijalta.

Taistelu taukosi, järkyttyneet soturit laskivat miekkansa ja katsoivat taivaalle. Herkkäuskoisimmat luulivat näkevänsä itse Pyhän Antreaksen seisovan vihreässä valossa, ja liukas kielisimmät parantelivat myöhemmin ihmettä kertomalla kuinka suuret pyhät Eerik ja Olavi liittyivät veljensä seuraan ja ajoivat uskottomat venäläiset pois Viipurista, katollisen kirkon celebra klenodiumista". Näin tapahtui Kaari Utrion Viipurin Pamaus.

Lopuksi

Viipurin pamaus tapahtui 30.11.1495 ja 444 vuotta myöhemmin alkoi talvisota.