|
Lavansaari |
|
|
|
|
|
Lavansaari
Lavansaari kuuluu itäisen Suomenlahden neljän suuren ulkosaaren ryhmään. Saaren pinta-ala on 13,4 km2 (ilman vesiä) ja mitat 7 x 7 km. Etäisyys on 70 km Kotkasta, 90 km Viipurista, 60 km Koivistolta ja 25 km Inkerin rannikolta.
Pääsaari on muodostunut kahdesta osasta: varsinaisesta Lavansaaresta ja sen itäpuolella olevasta Suisaaresta, joita yhdistää 0,3 km leveä, matala hiekkakannas. Lisäksi luetaan pitäjään 8 km idempänä oleva pitkulainen Penisaari.
Pääsaaren ympärillä on joukko hiekka- ja sorasärkkiä, kuten Kukkoori, Mousoori, Kierkoori ja Viikarluodot. Ulkopiirteiltään ovat kaikki verraten rikkonaisia: niemimaita ja pitkiä, kapeita kärkiä pistää niistä mereen. Kiinteätä kalliota ei näy missään, kaikkialla se on hautaantunut paksujen hiekka- ja sorakerrostumien alle. Penisaari on kauttaaltaan hiekkaista matalikkoa, pääsaarella sitävastoin hiekkaa yleensä tavataan vain rannikolla. Monin paikoin on muodostunut laveita lentohiekkakenttiä kauniine, puhtaine kinoksineen, jotka tuulien puhaltaessa muuttavat muotoaan ja vaeltavat sisämaahan päin. Tällaisia dyynejä on runsaasti hiekkaisella Penisaarella sekä pääsaaren itä- ja länsirannoilla. Kauneimmat ja korkeimmat lentohiekkakummut esiintyvät Lavansaaren läntisellä rannalla; siellä on pitäjän ylimpiä kohoumia kukkula, jonka laella oli vuosisadan alussa topografien pystyttämä merkinantotorni.
Lavansaaren sisäosissa on maanlaatuna moreenisora. Pohjoisessa ja etelässä sekä Suisaaren itäosassa se työntyy rannikolle, joka tästä syystä on kivinen. Paikoin on matalien sorakunnaiden välissä turpeen peittämiä soistuneita notkoja. Lähellä etelärantaa on 1,6 km pitkä kaislarantainen, kalaisa (haukia, ahvenia, särkiä ja kiiskiä) Suurjärvi, josta kapea oja johtaa mereen. Ylimmät kohoumat sekä Lavan- että Penisaarella ovat 16 m ympäristöön. Korkein on Puokinmäki (ruots. båk = majakka), Lounatkylän ja Kappalahden puolivälissä.
Metsiä on pääsaarella melko paljon. Rannikkoseutujen dyynirenkaan sisäpuolella ne peittävät laajalti sekä hiekka-että soramaita. Kuten Suomenlahden ulkosaarilla yleensä, esiintyvät kuusi ja mänty valtapuina. Suisaaren länsirannan luonnonniityillä kasvaa leppiä, tuomia ja pihlajia.
Asukasluku oli suurimmillaan v.1923, 1338 henkeä. Asutus oli keskittynyt saaren luoteisosaan Lounatkylään, Pohjakylään ja Klauksenkylään. Asukkaat olivat karjalaista alkuperää, muuttaneet tänne etupäässä Virolahdelta ja Koivistolta. Pinta-alaan nähden oli asukasmäärä hyvin suuri. Seiskaria lukuun ottamatta oli Lavansaaren keskimääräinen väestötiheys suurempi kuin minkään muun Viipurin läänin kunnan.
Kansakoulu alkoi toimintansa v.1889. 1920-luvulla oppilaita oli puolitoistasataa. Seuroja ja yhdistyksiä: nuorisoseura (oma talo), kalastusseura (oma talo) ja Martta-yhdistys.
Lehmiä oli taloissa tavallisesti yksi, varakkaimmissa korkeintaan kaksi. Hevosia oli kesäisin yhteensä parikymmentä, mutta talvisin saattoi olla 60. Merenkulku ja kalastus olivat tärkeimmät elinkeinot. Edellinen oli ennen ensimmäistä maailmansotaa varsin huomattava.
Saarelaiset omistivat silloin 80-85 suurta purjelaivaa, joilla harjoittivat kaupankäyntiä Venäjän, Suomen ja Ruotsin rannikkokaupunkien välillä, sekä lisäksi n. 30 jaalaa, joilla käytiin etupäässä Pietarissa, Narvassa ja Suomessa. Merenkulku oli kannattavaa ja pitäjää pidettiin varakkaana. Suomen itsenäistyttyä meriliikenne lakkasi. Saarelaisten oli pakko myydä laivansa ja väestö köyhtyi. Merenkulun edistämiseksi luotsihallitus rakennutti saarelle kaksi pientä majakkaa.
Maailmansotien välillä kalastus oli pääelinkeinona. Etupäässä pyydettiin, kuten muillakin ulkosaarilla, silakoita, mutta myös kuoreita. Talvikalastus oli tärkein. Niin pian kuin meri oli jäätynyt, lähtivät melkein kaikki asukkaat liikkeelle, miehet nuotanvetoon, naiset ja pojat kuoreverkkojen laskuun. Nuottaa vedettiin tavallisesti 18 km:n päässä saaresta etelään. Jäälle rakennettiin hirsimajoja, joissa miehet asuivat viikkomääriä, vain pyhiksi kotiin palaten. Kalojen ostajia - ennen pääasiassa venäläisiä - kerääntyi majojen ympärille ja liikkui kuormineen majalta toiselle. Kuoreita pyydettiin etupäässä saaren länsi- ja pohjoispuolella. Tarton rauhassa luovutettiin saarelaisten ikivanhat - vuosikausia vaatineilla ponnistuksilla peratut - Kurgolan matalikolla sijaitsevat nuotta-apajat venäläisille, mikä oli ankara isku talvikalastukselle. Hylkeenpyyntiä harjoitettiin jonkin verran talvisin.
Satamat olivat pääsaaren pohjoisosassa. Kierkoorin niemen, Kukkoorin saaren ja mantereen väliin on muodostunut suojainen allas, jota käytettiin kauppalaivojen talvisatamana. Kesäsatamana taas toimi pääasiallisesti Kierkoorin itäpuolella oleva Malmihiianlahti. Sen suojana on luonnollinen aallonmurtaja, jonka muodostaa Kierkoorista kaakkoon pistävä pitkä vedenalainen hiekkasärkkä Pihlajarivi ja Hailimatala. Pääsaarella risteilee pieniä teitä joka suunnalle.
Asukkaat valmistivat itse useimmat talouskapineensa sekä verkkonsa ja muut kalanpyydyksensä. Hylkeennahasta tehtiin turkkeja, päähineitä ja jalkineita. Veneen- ja laivanrakennusta harjoitettiin yleisesti. Saaren kauppa suuntautui etupäässä Kotkaan (75 km) ja Viipuriin (100 km). Postiyhteys oli Koivistolta.
Lavansaari luettiin alkujaan Vehkalahteen, mutta siirtyi Uudenkaupungin rauhassa v.1721 Kakin (Johanneksen) ja myöhemmin Koiviston seurakuntaan. V. 1896 sinne määrättiin oma saarnaaja, joka samalla oli opettajana kansakoulussa. V. 1542 Löfsalö mainitaan Viipurin linnalle kuuluvana ulkosaarena. Se annettiin v.1718 lahjoituksena hovimestari Juhana da Costalle.
Jo ennen vapaussotaa, lokakuun alussa 1917, muodostettiin Lavansaarella kaikessa hiljaisuudessa (ensin palokunnan nimellä) suojeluskunta. Sodan puhjettua valtasi suojeluskunta maaliskuun 7 p:nä 1918 Lavansaaren patterit, saaden sotasaaliiksi 8 raskasta tykkiä, valonheittäjän sekä ampuma- ja elintarpeita. Tarton rauhan määräysten mukaisesti hävitettiin rauhanteon jälkeen saaren patterit. |
|
|
Lähteet: Martti I Jaatinen: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry./ 1997 Vaakuna: Karjalan Liitto ry. v. 2004 |
|
|
|
|
|
|
|
