Viipuri

Lähde/ Viipurin seitsemän vuosisataa/ Kirjaveteraanit Oy/ 1993

Viipurin linnan perustaminen

Vuonna 1293 Ruotsin marski Torkkeli Knuutinpoika perustaa Suomenveden pohjukkaan Viipurin linnan kolmannen ristiretken yhteydessä, paikalla sijaitsi karjalaista asutusta. Nykyisten kaivaustulosten mukaan Viipurin kivilinnoitus rajoittui aluksi neliömäiseen Pyhän Olavin torniin ja mäen huippua ympäröiviin muureihin

 

Viipuri sotanäyttämönä kautta vuosisatojen

Viipuri on ollut aina kautta pitkän historiansa sotanäyttämönä. Vuoden 1294 keväällä Novgorodilaiset saapuivat piirittämään Viipurin linnaa, mutta epäonnistuivat ja lähtivät pois. Ruotsalaiset puolestaan valloittivat Karjalan pääkaupungin Käkisalmen, mutta se joutui pian takaisin Novgorodille. Sama kohtalo oli ruotsalaisten Nevan suulle rakentamalla Maankruunulla, mutta pian venäläiset rakensivat Nevan niskalle Laatokan saarelle Pähkinäsaaren linnan. Kun heidän voimakas hyökkäyksensä Viipuria vastaan syksyllä v.1322 epäonnistui , oltiin kummallakin puolella valmiit rauhantekoon, joka solmittiin v. 1323 Pähkinäsaaressa. Siellä Karjala jaettiin Novgorodin ja Ruotsin kesken: Novgorod luovutti Ruotsille läntisen osan Karjalan kannasta, Viipurin ja läntisen osan myöhempää Savoa. Raja alkoi Siestarjoelta, jota myöhemmin alettiin nimittämään Rajajoeksi. Rauhansopimuksen mukaan Novgorod sai pitää osuuksia eräisiin Ruotsin puoleisiin kalastamoihin ja majavanpyyntipaikkoihin, joista osa oli melko lähellä Viipuria, muttei ole säilynyt tietoja, kuinka kauan Novgorod sai siitä nauttia.

 

Viipuri Karjalan hallintokeskuksena

Ruotsin puoleisen Karjalan hallintokeskuksena oli Viipurin linna aina vuoteen 1710 asti. Jo 1300-luvulla syntyi linnansaarelle siviiliasutusta, joka alkoi siirtyä linnansalmen toiselle puolelle kallioiselle niemelle. Ensimmäisen kerran kaupunki mainitaan v. 1336, raati v. 1393 ja sen privilegiot (privilegio=etuoikeus, erioikeus) vahvistettiin v. 1403. Kaukokauppa oli pääosaltaan itämeren saksalaisista hansakaupungeista kuten Lyypekistä ja Tallinasta saapuneiden tulokkaiden käsissä. Vienti suuntautui pääasiallisemmin Tallinaan, missä tavarat myytiin läntiseen Eurooppaan. Saksalaisen kansallisuuden kanssa kykeni jo keskiajalla joltisellakin menestyksellä kilpailemaan ruotsalainen kansanaines, vaikka sen tunnettu sukunimistö rajoittuu vain pariinkymmeneen nimeen. Kaupunkilaisten enemmistö oli epäilemättä suomalaisia, vaikka säilyneistä asiakirjoista ei heitä kovin paljon tapaa. Tähän ryhmään kuuluivat etupäässä pikkuporvarit ja työläiset.

 

Viipurin linnan toinen rakennusvaihe

Viipurin linnan toinen rakennusvaihe ajoittuu vuosille 1442-1499. Verratessa ensimmäistä ja toista rakennusvaihetta kuvaavia kaavioita huomataan valtava ero: mm. sisäpihaa ympäröi kahdelta pitkältä sivustalta rakennukset ja linnasaaren eteläranta on saanut uuden muurivarustuksen torneineen. 1400-luvun linnanpäälliköistä olivat tunnetuimmat Kaarle Knuutinpoika Bonde-kolme kertaa ruotsin kuningas-, Eerik Akselinpoika Tott, joka varusti kaupungin ympärysmuurein 1460- ja 1470-luvulla ja Knut Posse 1490-luvulla. Possen aikana oli itäisenä naapurina Moskova, joka oli yhdistänyt itseensä mm. luoteis-Venäjän herran Novgorodin (Ruotsin siihenastisen naapurin) ja nyt vuosina 1495-1497 ryhtyi sotimaan Ruotsia vastaan. Venäläiset hävittivät laajalti Suomen maaseutua ("Autiona on Karjala, Savo ja Hämettä puoli", kerrotaan runossa), mutta Viipurin kaupungin muurit olivat heille tehokas este. Tosin näytti lopuksi siltä, että heidän onnistuisi ylittää muuri Andreaksen tornin kohdalla, mutta tarkemmin selvittämättömäksi jäänyt "Viipurin pamaus" 30.11.1495 pakotti heidät kumminkin pakoon.

 

Viipurin 1500-luku

Uudet 1500-luvun jälkipuoliskolla omaksutut linnoitusperiaatteet aikaansaivat Viipurin linnassakin varustelutöitä. Pyhän Olavin torni sai nykyisen muotonsa vuosina 1561-64, kun sen yläosa rakennettiin mahtavaksi 8-kulmaiseksi tykkitorniksi. Linnansaarella varsinaisen linnan ulkopuolella valmistettiin kivivallituksia ja vuosina 1606-08 rakennettiin tuloväylälle talo linnanpäällikön asunnoksi.

 

Kaupungin puolelle pystytettiin Karja-portin ulkopuolelle komea Pyöreätorni vuosina 1547-1550 ja vähän myöhemmin kaksi mahtavaa bastionia yhdistävine muureineen. Näistä Pantsarlahden bastioni on säilynyt nykyaikaan.

 

1500-luvun alkupuolella oli Ruotsin hallitsijana Kustaa Vaasa (v. 1523-1560). Tuona aikana Viipurilaisten tärkein vientitavara oli terva, jota tuotiin kesäisin ympäri Saimaan vesistöä Lappeenrantaan, mistä se talvikelillä kuljetettiin Viipuriin ja sieltä meriteitse läntiseen Eurooppaan.

 

Stolbovan rauha v. 1617

Viipurille merkittävä Ruotsin ja Venäjän välillä tehty Stolbovan rauha toi Inkerinmaan ja ns. Käkisalmen läänin Ruotsin haltuunu (eli Laatokan läntiset ja pohjoiset rantaseudut ja nykyisen Pohjois-Karjalan läänin). Näin ollen kaikki Suomenlahden rannat olivat Ruotsin. Valtakunnan johtomiehistäkin tuntui nyt siltä, että Viipuri sijaitsi kaukana rajoista, mikä aiheutti sen että kaupungin varustuksia ei pidetty kunnossa. Kaupunkia ympäröivät linnoituslaitteet rappeutuivat 1650-luvulla, jolloin Venäläiset hyökkäsivät mm. Karjalan kannakselle. Linnoituslaitteita ryhdyttiin vahvistamaan 1680-luvulla.

Muuten elämä Viipurissa sujui 1600-luvulla suurin piirtein samoin kuin edellisellä vuosisadalla. Porvareista mahtavimmat olivat saksalaisia suurkauppiaita, jotka kävivät kauppaa Länsi-Euroopasta laivoilla Viipuriin tulleiden kauppiaiden kanssa, joskin viipurilaisilla oli joitakin omia laivoja. Myös käsityöläismestarien enemmistö oli saksalaisia. Myös venäläisiä kauppiaita kävi Viipurissa, mutta he eivät asettuneet sinne pysyvästi. Näin Viipuri oli koko 1600-luvun Ruotsin suurvalta-ajan merkittävä kauppakaupunki lähinnä itäistä Suomea varten. Se oli myös kirkollinen keskus, vaikuttihan siellä piispa, ja koulukeskus, jonne sikäläinen piispa perusti v. 1688 kirjapainon.

Suhteellisen yhtenäisenä on nähtävissä Viipurin kaupungin kehitys 1400-luvun alusta 1700-luvun alkuun, mutta v. 1700 Venäjän aloittama sota Ruotsia vastaan Suuri Pohjan sota toi Viipurille valtaisan muutoksen.

 

Suuri Pohjan sota v. 1700

Suuri Pohjan sota alkoi v. 1700, kun kolme sen naapurimaata,Venäjä, Puola ja Tanska katsoivat ajan olevan sopivan valloittaa Ruotsilta takaisin sille menettämänsä alueet. Aluksi Viipuri oli kaukana sotatoimista, mutta tilanne muuttui, kun vuosien 1702 ja 1703 aikana venäläiset saivat haltuunsa Nevan väylän ja kun he ryhtyivät rakentamaan Nevan suuhun tulevaa pääkaupunkiaan Pietaria. Viipurin varustuksia ryhdyttiin kiireesti kunnostamaan ja ne kestivätkin v:n 1706 lokakuussa venäläisten toimeenpaneman kaksiviikkoisen ahdistelun.

Saatuaan v. 1709 Pultavassa ruotsalaisista ratkaisevan voiton venäläiset tulivat uudelleen Viipurin luo, nyt jäitse maaliskuussa v. 1710 ja he saartoivat nopeasti koko kaupungin, jossa aseistetut porvarit mukaan luettuina oli varusväkeä 4000 miestä. Viipurin puolustajat jatkoivat taisteluaan raunioituvassa kaupungissa kesäkuun puolelle. Viipurin puolustajat antautuivat 11.06 tsaari Pietarille.

 

Uudenkaupungin rauha v. 1721

Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa v. 1721 ruotsalaiset yrittivät saada Viipurin "Suomen avaimena" takaisin Ruotsin puoleiseen Suomeen, mutta venäläiset katsoivat sen olevan kovin lähellä Pietaria, ja niin valtakuntien raja alkoi Viipurin länsipuolelta Virojoelta. Siten myös Viipurin linna, joka perustamisestaan v:sta 1293 alkaen v:een 1710 asti oli, ollut ruotsalaisten ja heihin liittyneiden suomalaisten hallussa joutui nyt rauhanteossa venäläisten haltuun.

Vuosina 1720-30 venäläiset rakensivat mahtavan nelibastionisen linnoituksen länttä vastaan "Pyhän Annan kruunun" joka on pääosiltaan säilynyt nykypäivään (bastioni = linnake, linnoituksen ympärysvallista esiin pistävä varustus, johon sijoitettiin tuliaseet)

Kun Ruotsi v. 1741 aloitti sodan Venäjää vastaan pyrkiessään saamaan takasin mm. Viipurin tienoon , eivät sotatoimet ulottuneet Viipurin lähelle. Ruotsin jouduttua Turun rauhassa v. 1743 luovuttamaan Venäjälle maitaan aina Kymijoelle asti, Venäjä rakensi rajavyöhykkeelleen useita linnoituksia, vielä 1700 ja 1800-luvun vaihteessa mm. Kyminlinnan, jotka kaikki turvasivat myös Viipuria. 1700-luvulla käytiin vielä kolmaskin sota Ruotsin ja Venäjän välillä, v. 1788-1790 Kustaan sota, joka ei muuttanut rajoja. Maasotatoimet eivät ulottuneet Viipuriin. Viipurinlahdella oli kummankin osapuolen sotalaivastoja, jotka ottivat yhteen.

Viipurin 1700-luvun väestöstä on todettava, ettei kaupungin joutuminen 1710 venäläisille johtanut sen entisen väestön siirtymiseen Ruotsin puoleiseen suomeen, vaan siviiliväestön pääosa jäi Viipuriin elinkeinojaan harjoittamaan.

Suhteellisen hitaasti asettui Viipuriin venäläisiä kauppiaita. Kauppiaat olivat aluksi sotilasmuonakauppiaita. Viipurissa oli v. 1787-1792 porvariskirjan mukaan kaikkiaan 37 venäläistä porvaria, joista osa oli ulkomaankauppaan oikeutettuja.

Merkittävä piirre Viipurin 1700-luvun kehityksessä oli saksalaisuuden voimistuminen ruotsalaisuuden kustannuksella. Jo suuren Pohjan-sodan aikana oli Nevanlinnan saksalaisia kauppiaita paennut Viipuriin. Yhdessä Viipurissa ennestään asuneiden saksalaisten suurkauppiaiden kanssa he muodostivat siviiliväestön johtokerroksen ja kun sodan jälkeen kaupungin maistraatti v. 1722 alkoi toimintansa, se käytti virkakielenä saksaa.

Viipuriin ruvettiin suunnittelemaan v.1766 yhteistä saksalais-ruotsalaista kirkkoa. Pietari-Paavalin kirkko valmistui v. 1799 ns. paraatikentän laidalle lähelle pyöreää tornia ja se on säilynyt nykypäiviin asti ja on tällä hetkellä kirkollisessa käytössä.

 

Viipuri 1800-luvulla

Viipurin kaupunginhallinto ja siviilielämä oli saksalaisten johtamaa vaikka heitä oli v. 1812 kaupungin siviiliasukkaista vain 12 %, ruotsinkielisiä 14 % suomenkielisiä 44 % ja loput 30 % lienee ollut venäjänkielisiä.

Viipuri koki huomattavia muutoksia 1800-luvun alussa. Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ranskan keisari Napoleonin liitto johti Venäjän sotaan Ruotsia vastaan v. 1808, ja seuraavana vuonna Venäjän valloittama Suomi sai autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman. Viipurin kehitys oli 1800-luvun alkupuolella täysin paikallaan : väkiluku ei kasvanut ja suuri osa Itä-Suomea kävi kauppaa Pietarissa Laatokan kautta Viipurin ohitse. Vasta v. 1856 valmistunut Saimaan kanava muutti Viipurin taloudellisen merkityksen.

Kaupungin laventuminen oli selvästi voimistunut 1860-luvulta alkaen, kun varsinaista kaupunkia ympäröineet vallit purettiin. Vuonna 1861 valmistui uusi asemakaava, jonka keskuskaduiksi muodostuivat Torkkelinkatu ja Aleksanterinkatu (myöh. Karjalan- ja sitten Mannerheiminkatu) Kaupungin uudeksi liikekeskukseksi muodostuivat Punaisenlähteentorin tienoo ja rautatieaseman ympäristö. Vuonna 1870 Viipuri oli yhdistetty toisaalta Pietariin, toisaalta Helsinkiin. Vuonna 1894 valmistui Karjalan rata Sortavalan kautta Joensuuhun.

Kaupunginhallinnossa tapahtui suuri muutos v:n 1875 lopulla, jolloin kaupunginvaltuusto aloitti toimintansa. Valtuutetuista suurin osa oli (40 %) kauppiaita ja myöhemmin hovioikeuden virkamiesten osuus oli varsin merkittävä. Mainittakoon Viipurissa oli "kielitaisteluja" kuten Vaasassakin ja, että valtuuston pöytäkirjakielenä oli v:een 1906 Ruotsi. Kielitaistelu päättyi Viipurin kunnalliselämässä vasta silloin, kun v:n 1917 kunnallislaki toi mukanaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden.

 

Viipurin valtaus v. 1918

Viipurissa oli suuri venäläinen varuskunta kaikkia Suomen venäläisjoukkoja johtavine esikuntineen, joskin jatkuvasti sikäläistä sotaväkeä siirtyi Venäjälle. Vapaussodan alkuvaiheessa paljon lähiseudun suojeluskuntalaisia marssi Viipuriin, josta niiden kuitenkin oli tilanteen kärjistyttyä venäläisjoukkojen sekaannuttua toimintaan peräännyttävä Viipurinlahden Venäjänsaareen ja sieltä parin päivän kuluttua rautatien Kämärän kohdalla ylittäen takaisin Antrean suuntaan omalle puolelle. Viipuri oli punaisten käsissä huhtikuun 29. päivään asti v. 1918, jolloin Viipuria kohti eri suunnilta marssivat valkoiset joukot valloittivat sen. Viipurin linna tuli nyt Suomen armeijan haltuun; oli päättynyt 208 vuotta kestänyt venäläisen varuskunnan aika.

 

Viipurin kehittyminen 30-luvulla

Viipurin väkiluku kasvoi vuoteen 1939 tultaessa noin 86 000 henkilöön. Nousuun vaikutti paljon esikaupunkien asteittainen liittäminen kaupunkiin vuosina 1924, 1928 ja 1933. 1920 luvulla muiden kuin suomalaisten osuus supistui merkittävästi. 1930-luvulla ruotsalaisia oli n. 3% ja saksalaisia ja venäläisiä yhteensä n. 3,5 %. Ulkonaisesti Viipuri komistui näinä itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä, mm. v. 1930 valmistui Pantsarlahden bastionille Viipurin taidemuseo ja taidekoulu ja v. 1935 tuomiokirkon luo kaupunginkirjasto. Vuonna 1925 siirrettiin Savonlinnaan v. 1895 perustettu piispanistuin Viipuriin, jonne sitä ei oltu haluttu sijoittaa tsaarinvallan aikana, koska siellä oli jo vuodesta 1891 ordodoksinen piispa. Viipuri oli noussut itäisen Suomen keskukseksi näinä vuosikymmeneninä.

Viipuri eli koko 1930-luvun voimakasta kehityksen kautta. Siihen toi yllättävän muutoksen sota, jota edelsi elokuun lopulla v. 1939 Saksan ja Neuvostoliiton välillä tehty salainen sopimus näiden maiden välisen alueen etupiirijaosta, jolloin Suomi jäi jälkimmäisen puolelle. Viipurilaisille sota oli todellisuutta marraskuun 30 päivänä Viipurin pamauksen vuosipäivänä  tasan 444 vuotta erotti nämä tapahtumat.

 

Talvisota

Kohtalon kellot alkoivat kumista Viipurille 30.11.1939 aamulla, kun Puna-armeijan joukot ylittivät Suomen rajan Kannaksella aamu seitsemältä. Etulinjassa sijainnut Viipurin kaupunki joutui mukaan sotaan jo kaksi tuntia myöhemmin. Vihollisen koneet laskivat pommilastinsa pääasiassa Kelkkalan ja Lepolan pientaloalueille. Näin oli sota vaatinut ensimmäiset uhrinsa sotaan valmistautumattomassa Viipurissa. Neuvostokoneiden ilmestyminen Viipurin taivaalle aiheutti kaupungissa pakokauhun, joka purkautui kiireellisenä evakkoon lähtönä. Suurin osa Viipurin yli 80 000 asukkaasta näki kotikaupunkinsa sodan ensimmäisinä päivinä viimeisen kerran. Viipuri alkoi tyhjetä asukkaista, koulut suljettiin ja kauppaliikkeet lopettivat toimintansa. Viipurin kaupungin arkistot vietiin Hämeenlinnaan turvaan ja kaupungin virastot siirtyivät Savitaipaleelle. Kaupunginhallitus jäi kaupunkiin ja toimi sotilashallinnolle alistettuna. Vuoteen 1940 tultaessa oli Viipurin asukasmäärä supistunut runsaasta 80000: sta 10000: een. Neuvostoarmeijan läpimurto Summassa-Viipurin porteilla sai aikaan sen, että Neuvostoarmeijan lentokoneet vierailivat Viipurin yllä lähes päivittäin. Viipurin vanhakaupunki sai osumia ja osuman sai myös Viipurin tuomiokirkko. Sotatoimet aiheuttivat suomalaisten perääntymisen aivan Viipurin porteille, niin että Viipurin puolustajat olivat vetäytyneet maaliskuun 12. päivänä Patterinmäelle, jonne syntyi uusi puolustuslinja. Puna-armeija hyökkäsi 13. päivänä rajusti suomalaisten asemia vastaan, mutta väliin mies miestäkin vastaan käydyn käsikähmän avulla suomalaiset onnistuivat pitämään asemat. Maaliskuun 13. päivänä kello 11.00 astui voimaan rauha, joka lopetti vihollisuudet. Neuvostojoukot eivät olleet onnistuneet valloittamaan Viipuria, vaan kaupunki oli edelleen suomalaisten hallussa. Rauhanehtojen mukaan suomalaisten oli kuitenkin luovutettava Viipuri neuvostojoukoille ja suomalaisjoukot vetäytyivät kaupungista. Viipurin linnan tornissa liehunut Suomen lippu laskeutui kello 15.40.

Rauhanteon seurauksena oli yli 80 000 viipurilaista menettänyt kotinsa. Kaupunkielämään tottuneet Viipurilaiset asettuivat asumaan Suomen eteläisiin kaupunkeihin Helsinkiin, Lahteen, Lappeenrantaan, Turkuun ja Tampereelle.

 

Viipurin takaisin valtaus jatkosodassa v. 1941

Kesällä 1941 maailmanpoliittinen tilanne muuttui äkkiä, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon. Suomi huomasi olevansa sodassa. Viipurilaisille sodan syttyminen toi rintaan toivon menetetyn kotikaupungin takaisinsaamiseksi. Suomalaiset joukot kolkuttelivat jo Viipurin portteja todellisen salamasodan jälkeen elokuun lopulla v. 1941.

Suomalaisjoukot valtasivat Viipurin 29. päivänä elokuuta v.1941 työntyen kaupunkiin Sorvalin ja Pappilanniemen kautta. Suomalaiset nostivat linnan huippuun valtauksen merkiksi valkoisen paidan liehumaan, joka vaihdettiin vielä samana päivänä sinivalkoiseen lippuun.

Elokuun viimeisenä päivänä järjestettiin Torkkeli Knuutinpojan torilla paraati Viipurin valtauksen kunniaksi. Paraatin otti vastaan IV armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti K. L. Öesch.

Viipuri määrättiin valtauksen jälkeen sotilashallinnon alaiseksi, eikä siviileillä ollut vielä asiaa kaupunkiin.

 

Sodan vaurioiden toteaminen kesällä v. 1941

Viipuri oli kärsinyt sodassa huomattavia vaurioita. Heti valtauksen jälkeisessä katselmuksessa totesivat suomalaiset Viipurin 6287:stä rakennuksesta vain 510 täysin ehjiksi. Kokonaan tuhoutuneita tai korjauskelvottomiksi vaurioituneita rakennuksia oli 3807. Kaupungin asemakaava ja tontit olivat kuitenkin täysin hahmoteltavissa ja Viipurin kadut saatavissa kulkukelpoiseen kuntoon vähällä raivauksella. Viipurin arvokkaimmat rakennukset: linna, Kellotorni ja Pyöreätorni seisoivat suomalaisten saapuessa paikoillaan. Ehjinä oli myös sotilassairaala, diakonissalaitos, kasarmit ja maakunta-arkisto. Koskemattomilta vaikuttivat myös PYP:n vanha renesanssitalo, Suomen Pankki ja poliisilaitos joitakin mainitaksemme. Paljon korvaamatonta oli vihollinen myös Viipurista hävittänyt. Mm. useimmat Viipurin kirkoista olivat tuhoutuneet. Ehjäksi oli jäänyt vain ruotsalais-saksalainen Pietari-Paavalin kirkko, joka sekin oli menettänyt huippuristinsä. Myös kreikkalaiskatollisen seurakunnan kirkko oli jäänyt pystyyn, mutta sen olivat venäläiset muuttaneet varastosuojaksi. Viipurin tuomiokirkko oli kaupunkiin palanneille viipurilaisille surkea näky. Neuvostoliittolaiset olivat purkaneet talvisodassa vaurioituneen kirkon suunnilleen korkeiden kaari-ikkunoiden yläosaan asti. Ensimmäinen juna saapui takaisin vallattuun kaupunkiin syyskuun 21. päivänä ja matkustajajuna viikkoa myöhemmin.

 

Elämän elpyminen jatkosodan aikaisessa Viipurissa

Elämä elpyi nopeaan tahtiin Viipurissa: paluumuuttajia riitti ja mikäpä olikaan tulla takaisin Viipuriin.

"Päivä Viipurissa on kuin kymmenen muualla", kiteytti viipurilaisten tunnelmat kaupunginjohtaja Arvo Tuurna.

Viipurin asukasluku oli vuoden 1941-1942 vaihteessa 9700 asukasta ja huhtikuuhun v. 1942 tultaessa 16 000 asukasta. Sotilashallinto-osaston mukaan Viipurissa oli 15.04.1944 mennessä 27 775 asukasta todellisuudessa paljon enemmän koska sotilaita ei ollut tässä luvussa mukana.

 

Kesäkuu v. 1944

Neuvostoliitto aloitti pitkällisen asemasodan jälkeen suurhyökkäyksen kannaksella 9. päivänä kesäkuuta 1944. Kun suomalaiset eivät kyenneet pidättelemään Kannaksella nopeasti etenevää vihollista uhkasi sota jälleen Viipuria ja kaupunkilaisten oli jätettävä jälleen kaupunkinsa. Viipuri sai virallisen evakointimääräyksen kesäkuun 15. päivä, monet poistuivat kaupungista heti suurhyökkäyksen alettua. Viimeiset Viipurissa olleet siviilit poistuivat kaupungista kesäkuun 19. päivä, jolloin neuvostojoukot olivat edenneet jo kaupungin porteille.

 

Viipurin viimeinen päivä

Viipurin kaupungin puolustajaksi määrättiin eversti Kempin komentama 20. prikaati, joka kuormattiin tulevaa tehtäväänsä varten juniin Aunuksessa kesäkuun 15-17. päivänä. Viimeiset Viipurin puolustajat purettiin junasta Tammisuon asemalla kesäkuun 20. päivän aamuna, eli samaan aikaan jolloin puna-armeija oli Viipurin toisella laidalla.

Puna-armeija aloitti voimakkaan rynnistyksen kohti Viipuria kesäkuun 20. päivä kello 09.00. Päivän aikaan käytiin monia kiivaita taisteluja kunnes Neuvostojoukot aloittivat läpimurtoon tähtäävän hyökkäyksen kello 13.00. Kello 15.50 eversti Kemppi näki, ettei Viipurin puolustukselle ollut enään olemassa edellytyksiä ja pyysi saada perustaa uudet puolustusasemat Linnansalmen länsipuolelle. Päämajassa ei oltu täysin ajan tasalla ja sieltä tuli pyyntöön kello 17.42 kielteinen vastaus, jolloin Viipuri oli jo kokonaan vihollisen hallussa. Puna-armeija oli saanut Viipurin haltuunsa hyvin helposti. Neuvostopanssarit tavoittivat Punaisenlähteentorin kello 16.30, samaan aikaan kun eversti Kemppi poistui komentopaikastaan PYP:n konttorin holvista. Kello 16.45 laskeutui Suomen lippu Viipurin linnan tornista ja viisi minuuttia myöhemmin suomalaiset lennättivät Linnansillan ilmaan. Viipuri oli menetetty.

Kenen Viipuri? Artikkeli Suomen Sotaveteraaniliiton lehdessä 19.2.2014 

Paluu pitäjävalikkoon