Luovutetun Karjalan historia
Lähde: Karjala tutuksi/ Karjalan Liitto ry./ 1997

 

 

Valitse koko historia tai aihe kerrallaan

 

Koko historia

   
Missä on luovutettu Karjala Autonomian aika
Kalevala, Karjalan lahja maailmalle Sortokaudesta itsenäisyyteen
Vuosituhantinen asutus Talvisota
Karjalan heimon synty Ensimmäinen evakkotie
Idän ja lännen rajoilla Jatkosota
Karjala kahtia Luovutetun Karjalan alue
Raja siirtyy idemmäs Siirtoväen sijoittuminen
Ortodoksikarjalaisia pakeni Tveriin Siirtokarjalaiset maakunnittain vuonna 1994
Vanha Suomi
  Luovutetun Karjalan kartta

 

Kartta karjalaisten sijoittumisesta

Paluu päävalikkoon  
   

 

 

 

 

Luovutetun Karjalan historia

 

Missä on Luovutettu Karjala

Suomessa on Etelä-Karjalan ja Pohjois-Karjalan maakunnat. Venäjällä Karjalan tasavallassa sijaitsevat Vienan Karjala ja Aunuksen Karjala sekä Moskovan lähellä Tverin Karjala. Venäjän nykyisten rajojen sisällä on myös se osa entistä Suomen Karjalaa eli luovutettu Karjala,  jonka Suomi joutui toisessa maailman-sodassa luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Kalevala, Karjalan lahja maailmalle

Karjalan suuri anti maailmalle on kalevalainen kulttuuri. Sen tunnetuimpia ilmentymiä ovat karjalaisen kansanrunouden pohjalta syntyneet Kalevala ja Kanteletar. Karjalaiset käsityöt ja rakennukset ovat ainutlaatuisia koko Pohjois-Euroopassa. Ruokakulttuuri on monipuolinen ja rikas piiraineen ja uuniruokineen.

Vuosituhantinen asutus

Karjalassa on ollut asukkaita kymmenen tuhatta vuotta. Vanhin asutuksen merkki on Antreasta, myöhemmästä Vuoksenrannasta, vuosisadan alussa löytynyt verkko, joka ajoittuu noin vuoteen 8300 eKr. Verkko kaarnakohoineen löytyi suosta, entisestä merenpohjasta, jonne se oli uponnut muiden tavaroiden ohessa kalastajan veneen ehkä kaaduttua. Maan kohoamisen johdosta verkko oli jäänyt syvälle sisämaahan.

Karjalan heimon synty

Karjalan heimo alkoi historiallisessa mielessä muodostua 700-luvulla jKr., kun Länsi-Suomesta alkoi muuttaa uudisasukkaita Karjalankannakselle ja Laatokan luoteisrannikolle itäkanta- suomalaisen alkuperäisväestön keskuuteen ja väestöt sitten sulautuivat toisiinsa.

Idän ja lännen rajoilla

Karjalankannaksella sekä erityisesti Laatokan rantamilla Käkisalmesta Aunukseen asuneet karjalaiset kalastivat, metsästivät ja kävivät kauppaa idäntien kauppiaiden, viikinkien kanssa.

Uudisasutusta tuli viikinkiajalta myös Iännestä Karjalan suuntaan, mutta itäiset kielimuodot, kulttuuripohja sekä kauppayhteydet säilyivät Laatokan eri puolilla.

Viikingeiltä ja slaaveilta samoin kuin Karjalassa asuneelta kantaväestöltä karjalaiset omaksuivat uusia vaikutteita. Suomi oli Euroopan viimeisiä pakanallisia kiiloja roomalaiskatolisen ja kreikkalaiskatolisen kirkon välissä. Kumpaakin kirkkokuntaa ja niin idän kuin lännen hallitsijoita kiinnosti saada alueen asukkaat alamaisikseen. Ensin kreikkalaiskatolinen ja myöhemmin roomalaiskatolinen kirkko tulivat karjalaisille tutuiksi. Kalastusta ja rnetsästystä harjoittava karjalainen väestö pääsi mukaan silloiseen idänkaupan nousukauteen ja vaurastui.

Laatokan Karjala rnuodostui jo vuoden 1000 tienoilla omaleimaiseksi asutus- ja kulttuurialueeksi. Karjalaisasutus laajeni Itä-Suomen järvialueelle, Pohjois-Karjalaan, Vienan rannoille, Mikkelin seudulle, pienempinä pesäkkeinä myös Pohjois-Pohjanmaalle, Kemijoen alajuoksulle ja Länsipohjaan.

Suomen, Hämeen, Karjalan ja taipaleentakaisten tsuudien alueet voi jo erottaa 1000-luvulta. Inkeroisten heimo oli muotoutumassa Nevan kauppaväylän eteläpuoleen. Laajalle erämaa- alueelle pirstoutunut karjalaisväestö joutui kuitenkin vahvempien naapurien alistamaksi. Kaupankäynnin myötä eteläpuolinen Novgorod kehittyi vahvaksi keskukseksi ja sen ote Karjalasta vahvistui. Karjalasta tuli yksi Novgorodin pogostahallintoalueista.

Karjala kahtia

Ruotsalaiset tekivät ristiretkiä aluksi Varsinais-Suomeen ja Hämeeseen sekä lopulta vuonna 1293 Torkkeli Knuutin-pojan johdolla Karjalaankin, jonne tämä perusti Viipurin linnan valtansa merkiksi.

Novgorodin tukemat karjalaiset taistelivat ruotsalaisia vastaan, mutta lopulta pitkän sodan päätyttyä Karjala jaettiin kahtia Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Silloin Ruotsille siirtyivät Äyräpään, Jääsken ja Savilahden kihlakunnat. Rajan länsipuolelle jääneet karjalaiset joutuivat omaksumaan ruotsalaisten tavat ja uskonnon. Aikaa myöten heidän kulttuurinsa länsimaistui ja Ruotsin Karjalan keskuspaikaksi tuli Viipuri. Laatokan Karjala jäi Novgorodille keskuksenaan Käkisalmi.

Raja siirtyy idemmäs

Pähkinäsaaren rauhan raja säilyi jatkuvista kahakoista huolimatta lähes 300 vuotta. Ruotsi ja Venäjä ryhtyivät vuonna 1570 sotimaan Baltian omistuksesta. Tätä pitkää vihaa jatkui 25 vuotta. Karjala sai kantaa sodan kärsimykset, joiden seurauksena kodit, jopa luostaritkin tyhjenivät.

Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Ruotsin raja siirtyi Käkisalmen lähelle ja Saimaalta raja kääntyi suoraan Jäämerelle. Näin Peräpohjolan riistamaat, jotka olivat vanhastaan olleet Venäjän karjalaisten eränkäynti- ja verotusmaita, tulivat nyt kuulumaan Ruotsi-Suomelle. Uusi raja noudatteli suomalaisen uudisasutuksen rajaa.

Venäjällä puhkesi 1600-luvun alussa vallanperimysriita. Ruotsi käytti tilaisuutta hyväkseen ja sai vuonna 1617 Stolbovan rauhassa hallintaansa lähes koko Karjalan eli Kannaksen, Inkerinmaan, Laatokan Karjalan ja Pohjois-Karjalan.

Ortodoksikarjalaisia pakeni Tveriin

Käkisalmen läänin ortodoksisille asukkaille Stolbovan rauha merkitsi jyrkkää kulttuurin muutosta ja totuttautumista miehittäjiin. Asukkaita ryhdyttiin käännyttämään luterilaisiksi, koska ruotsalaiset pitivät heitä vääräuskoisina ja epäluotettavana. Kuninkaan usko oli myös kansan usko ja toisuskoisten oli uskontonsa säilyttääkseen muutettava pois.

Valloittajat jakoivat myös Karjalan maita aatelisille korvaukseksi sodassa suoritetuista urotöistä. Lisäksi ankaran verotuksen takia ortodoksikarjalaisten olot kävivät niin tukalaksi, että yli puolet Käkisalmen läänin väestöstä pakeni 1600-luvulla sotia pakoon autioituneisiin kyliin sisä-Venäjälle, erityisesti Tveriin Volgan yläjuoksulle Moskovan länsipuolelle. Suuri osa heidän jälkeläisiään elää siellä yhä ja osa heistä on säilyttänyt kulttuurinsa ja kielensä näihin päiviin saakka. Paenneiden karjalaisten tilalle muutti Laatokan Karjalaan ja Pohjois-Karjalaan länsikarjalaisia, savolaisia ja pohjalaisia.

Vanha Suomi

Sodat Karjalassa jatkuivat. Vuonna 1721 suuren Pohjan sodan jälkeen Ruotsi joutui luovuttamaan Uudenkaupungin rauhassa Venäjälle osan Viipurin Karjalaa ja Käkisalmen lääniä sekä Inkerinmaan. Raja tuli suunnilleen siihen, missä Suomen ja Venäjän raja nykyisin kulkee.

Parikymmentä vuotta myöhemmin raja siirrettiin jälleen lännemmäs. Tällä kertaa pikkuvihaksi sanotun sodan päätyttyä vuonna 1743. Turun rauhassa nykyinen Etelä-Karjala, Kymenlaakso Kymijokeen saakka ja Savonlinnan seudut liitettiin Venäjään. Tätä aluetta sekä Karjalankannasta ja Laatokan Karjalaa nimitetään Vanhaksi Suomeksi.

Vanhan Suomen kausi yhdisti karjalaiset alueelliseksi kokonaisuudeksi. Pikkuvihaa seurasi pitkän rauhan kausi. Väestö ja viljelty pinta-ala lisääntyivät ja elinkeinot monipuolistuivat. Vanhassa Suomessa olot säilyivät suunnilleen samoina kuin Ruotsin vallan aikana. Virkakielenä oli yleensä ruotsi, mutta uudet virkamiehet puhuivat venäjää ja Virosta tulleet saksaa. Suomenkielisen väestön asioiden hoitaminen ei siitä ainakaan helpottunut. Ruotsin vallan ajoilta periytyneiden niin sanottujen kruununtalonpoikien ja vapaiden viljelijöiden olot pysyivät muuttumattomina. Lahjoitusmaatalonpoikien asema oli vaikea, mutta he pysyivät kuitenkin henkilökohtaisesti vapaina. Heillä oli muutto-oikeus, joten he eivät vajonneet täydelliseen maaorjuuteen muun Venäjän tapaan.

Autonomian aika

Ruotsin ja Venäjän välit kiristyivät jälleen, kun Venäjä halusi lisätä rajojensa turvallisuutta. Venäjän keisari Aleksanteri I liitti Suomen Venäjään sodan aikana vuonna 1808 ja lupasi eri julistuksissa pitää voimassa entiset lait ja oikeudet. Porvoon valtiopäivien päättäjäisistä heinäkuussa vuonna 1809 muistetaan keisarin puheet Suomesta "korotettuna kansa- kuntienjoukkoon".

Syksyllä vuonna 1809 aloitti Turussa toimintansa autonomisen Suomen ensimmäinen "hallitus", hallituskonselji, sittemmin senaatti.

Se siirrettiin vuosikymmenen kuluttua Helsinkiin, josta näin tuli pääkaupunki. Keisari liitti Vanhan Suomen muuhun Suomeen vuonna 1812. Vanhan Suomen karjalaisista tuli näin Viipurin lääniläisiä ja he saivat kaikki ne oikeudet, jotka muillekin suomalaisille oli vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä luvattu. Kun Karjala oli palautettu muun Suomen yhteyteen, alkoi sivistyneistö kiinnostua Venäjän karjalaisista ja heidän asuinseuduistaan. Suomalaiset alkoivat myös vähitellen arvostaa itäisiä sukulaisiaan ja heidän paristaan ryhdyttiin etsimään yhteisiä alkujuuria. Samalla virisi suomen kielen ja sen murteiden tutkimus.

Jo ennen J.L. Runebergiä ja J. V Snellmania teki Jaakko Juteini tunnetuksi Karjalaa ja karjalaista kulttuuria. Hän kirjoitti Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja tutustutti harvojen lehtien lukijat karjalaisiin kansanrunoihin. Juteini avusti myös ensimmäistä karjalaista sanomalehteä "Sanansaattajaa Viipurista".

Kalevalan ilmestyminen nykylaajuudessa vuonna 1849 nosti Kaijalan laajan kiinnostuksen kohteeksi ja sitä alettiin tutkia tieteellisesti. Kalevalasta ja kansanrunoista ammensivat eri alojen taiteilijat aiheitaan. Tätä innostusta karjalaisuuteen nimitetään karealianisrniksi, joka ilmeni eri taiteen aloilla kautta Suomen. Itse asiassa se loi perustan Suomen taiteen kulta-ajalle, joka jätti pysyvän jäljen taide- ja kulttuurihistoriaamme.

Vuonna 1703 Inkerinmaalle Neva-joen suistoon perustetun pääkaupungin Pietarin vaikutus alkoi 1800-luvulla tuntua Karjalassa voimakkaana. Pietarissa käytiin työssä ja sinne ajettiin rahtia Savosta saakka. Pietariin toimitettiin mm. elintarvikkeita ja halkoja sekä nupukiviä katujen päällysteeksi.

Pietarilaista yläluokkaa saapui Kannakselle ja Viipuriin sekä virkailijoiksi, että lomanviettäjiksi. Terijoelle muodostui arkkitehtoonisesti yhtenäinen puusta rakennettujen pitsihuviloiden yhdyskunta. Viipuri omaksui Pietarin välityksellä tuoreimmat Euroopan virtaukset ja välitti niitä muuhun Suomeen. Karjalan sijainti autonomisessa Suomessa oli keskeinen. Viipuri oli Suomen kansainvälisin kaupunki.

Sortokaudesta itsenäisyyteen

Venäjä pyrki 1800-luvun lopulla yhdistämään reuna-alueensa ja varmistamaan rauhan rajoillaan. Suomessa nämä venäläistämistoimet tunnetaan sortokausina, joiden alkaessa vuosisadan vaihteessa Suomi ja Karjala olivat kuitenkin jo kypsyneet yhtenäiseksi kansalliseksi alueeksi. Venäläistämistä ryhdyttiin vastustamaan sinnikkäästi.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua alettiin harkita Suomen irrottamista Venäjästä. Venäjän vallankumouksen aiheuttamassa sekasortoisessa tilassa Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa vuonna 1917. Maailmansodan päätyttyä vahvistettiin Tarton rauhassa vuonna 1920 itsenäisen Suomen raja kulkemaan siten, että Vanhan Suomen alue, Karjalankannas ja Laatokan Karjala mukaan lukien kuuluivat Suomeen, kuten autonomian ajallakin.

Venäjän sisällissodan takia myös Vienan ja Aunuksen karjalaiset pyrkivät itsenäistymään tai liittymään Suomeen. Suomalaiset vapaaehtoisjoukot tukivat aluksi näitä pyrkimyksiä.

Tarton rauhassa vuonna 1920 Suomi luovutti valloittamansa Repolan, mutta sai siitä korvauksena Petsamon ja osan Kalastajasaarentoa. Itä-Karjalassa pyrittiin vielä 1920-luvun alussa siirtämään rajaa, mutta puna-armeija kukisti nämä yritykset.

Venäjään jäänyt itäinen Karjala sai rajoitetun itsehallinnon aluksi vuonna 1920 perustettuna Työkansan Kommuunina, jonka rakentamiseen Suomesta kansalaissodan jälkeen paenneet punaiset aktiivisesti osallistuivat, mutta kokivat myöhemmin traagisen kohtalon Stalinin vainoissa.

Talvisota

Valtioiden väliset suhteet kiristyivät Euroopassa 1930-luvulla. Paine alkoi Keski-Euroopasta Adolf Hitlerin johtaman Saksan politiikan seurauksena.

Neuvostoliitonjohtaja Stalin ehdotti maansa turvallisuuteen vedoten, että Suomi vuokraisi tai vaihtaisi sille Suomenlahden ulkosaaria. Suomi ei kuitenkaan suostunut ehdotuksiin. Kiristyvä ilmapiiri aiheutti sen, että Kannasta ryhdyttiin linnoittamaan ja pidettiin suuret sotaharjoitukset. Elokuussa vuonna 1939 Saksa ja Neuvostoliitto sopivat yllättäen ulkoministerien Vjatseslav Molotovin ja Joachim von Ribbentropin hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa, että Suomi ja Baltian maat kuuluvat Neuvostoliiton etupiiriin.

Toinen maailmansota puhkesi Euroopassa 1.9.1939, jolloin Saksa hyökkäsi Puolaan. Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan Suomenlahden suuret saaret ja osan Karjalankannasta, osan Petsamosta Jäämeren rannalta ja vuokraamaan Hangon Itä-Karjalasta saatavia aluekorvauksia vastaan. Kyseessä olivat Repolan ja Porajärven kunnat. Kun Suomi ei tähän suostunut, Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät Suomeen 30. marraskuuta 1939. Talvisota oli syttynyt.

Talvisodan kiivaimmat taistelut käytiin Karjalankannaksella ja Laatokan pohjoispuolella. Sota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Moskovan rauhassa Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle Kannaksen mukana Karjalan pääkaupungin Viipurin ja Laatokan Karjalan sekä vuokraamaan Hangon ympäristöineen. Suomi luovutti paljon enemmän alueita kuin Neuvostoliitto oli sotatoimin kyennyt valloittamaan. Kaikki asukkaat jättivät kotinsa ja siirtyivät jäljelle jääneen Suomen uuden rajan länsipuolelle.

Ensimmäinen evakkotie

Jo lokakuun alussa vuonna 1939, kun Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajia alueneuvotteluihin Moskovaan, joutuivat rajaseudulla asuneet karjalaiset evakkoon.

Sodan uhka oli kasvanut niin suureksi, että Kannaksen pitäjien ja rajakylien, samoin kuin Viipurin ja Suomenlahden saarien asukkaita kehotettiin siirtymään pois kotiseudultaan. Ennen kuin talvisota puhkesi, oli noin 45 000 karjalaista lähtenyt evakkoon. Kun mitään ei kuitenkaan näyttä nyt tapahtuvan, palasi moni vielä kotiinsa. Niinpä vain pari päivää ennen talvisodan syttymistä aloitettiin koulutyö useissa evakuoiduissa kunnissa.

Kun sota sitten syttyi 30. marraskuuta 1939, jouduttiin Karjalan rajakylistä lähtemään pikavauhtia. Mukaan ei voinut ottaa muuta kuin sen, minkä jaksoi kantamaan mukana. Joukkoevakuointia ei ollut suunniteltu riittävästi. Niinpä kaikki eivät ehtineet lähteäkään. Suojärven itäisimpien kylien asukkaita joutui sotavangeiksi ja osa heistä menehtyi vankeusmatkan aikana. Kauempana rajasta lähtö ei ollut yhtä kiireinen, mutta paljon omaisuutta ei sieltäkään pystytty ottamaan mukaan.

Yli puolet siirtokarjalaisista oli viljelijäväestöä ja heille piti löytää uudet tilat muualta Suomesta. Eduskunta sääti pika-asutuslain. Kun useimmat karjalaiset joutuivat jättämään luovutetulle alueelle koko omaisuutensa, sääti eduskunta myös korvauslain. Sen mukaan siirtoväelle maksettiin korvauksia omaisuuden menetyksistä. Uusi sota alkoi kuitenkin kesällä vuonna 1941 ja lakien toteuttaminen jäi käytännössä kesken.

Jatkosota

Saksalaisten aloitettua hyökkäyksensä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Suomen oli äärettömän vaikea pysyä puolueettomana, koska maassa oli saksalaisia joukkoja Lapissa ja neuvostojoukkoja Hangon vuokra-alueella Etelä-Suomessa Neuvostoliiton ilmavoimien pommituksen vuoksi Suomen pääministeri totesi 25. kesäkuuta eduskunnassa Suomen olevan sodassa.

Neuvostoliitolla ei ollut sillä hetkellä asettaa riittävästi joukkoja uuden rajan puolustamiseen, sillä puna-armeijaa sitoi sota Saksaa vastaan toisella rintamalla. Suomi valloitti talvisodassa menettämänsä alueet takaisin ja eteni syksyn mittaan yli vanhan rajan Itä- Karjalaan turvatakseen rajansa ennakoimissaan sodan uusissa tilanteissa. Suomi ei kuitenkaan osallistunut hyökkäykseen Leningradia vastaan. Suomi sai jatkosodassa tukea saksalaisilta joukoilta, jotka olivat tulleet Suomeen Tanskan ja Norjan kautta.

Kun Karjala oli syksyllä vuonna 1941 vallattu takaisin, alkoivat karjalaiset palata evakosta koteihinsa linkki1, linkki2, linkki 3 . Sota oli hävittänyt monelta kotitalon, minkä vuoksi ryhdyttiin rakentamaan uutta. Pellot kylvettiin ja elämä aloitettiin alusta. Evakkoon lähteneistä yli 400 000 karjalaisesta palasi 70 prosenttia eli noin 280 000 takaisin kotiseudulleen kesään vuoteen 1944 mennessä. Edessä oli kuitenkin pian uusi lähtö ja tällä kertaa lopullinen.

Sota oli kääntynyt Saksalle tappiolliseksi. Sen sijaan Neuvostoliitto pystyi Englannin, Ranskan ja USA:n kanssa liittouduttuaan käymään sotaa entistä tehokkaammin. Se käynnistikin kesäkuussa vuonna 1944 Valkeasaaren lohkolta alkaneen massiivisen tykistön voimaan perustuneen suurhyökkäyksen valloittaakseen Suomelta Karjalan uudelleen ja tunkeutuakseen syvälle Suomeen. Ylivoiman edessä Suomen oli vetäydyttävä.

Heinäkuun alussa 1944 Viipurin lähistöllä Talin-Ihantalan taisteluissa suomalaiset pysäyttivät puna-armeijan ja saavuttivat torjuntavoiton. Välirauhassa vuonna 1944 ja Pariisin rauhassa vuonna 1947 raja Karjalassa palautui vuoden 1940 linjalle. Karjalaiset menettivät kotinsa toistamiseen. Lisäksi Suomi luovutti alueita pohjoisempaa ja Petsamon. Suomi säilytti kuitenkin itsenäisyytensä ja itsekunnioituksensa. Se ei antautunut eikä sitä miehitetty. Stalinin Neuvostoliitto oli pahoin aliarvioinut pienen kansan itsenäisyystahdon ja puolustuskyvyn.

Luovutetun Karjalan alue

Suomi menetti Karjalan kolme kaupunkia, Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen sekä kaksi kauppalaa, Koiviston ja Lahdenpohjan. Lisäksi Suomi luovutti kokonaan 39 maalaiskuntaa sekä osittain alueita 21 kunnasta. Karjalasta luovutetun alueen koko oli noin 24 700 neliökilometriä, noin kymmenesosa koko maan pinta-alasta. Suomi joutui sijoittamaan yhteensä noin 430 000 pakolaista, sillä kotiseudultaan joutuivat siirtymään pois myös petsamolaiset sekä osa Sallan ja Kuusamon asukkaista, yhteensä 23000 henkeä. Lisäksi Suomi joutui vuokraamaan Neuvostoliitolle alueita Helsingin läheltä Porkkalasta 50 vuodeksi, jolloin myös Porkkalan asukkaat joutuivat lähtemään evakkoon. Porkkala kuitenkin palautettiin Suomelle vuonna 1955.

Siirtolaisia oli 11 prosenttia kaikista Suomen asukkaista. Noin mittavan joukon sijoittaminen oli varsin suuri operaatio vielä sodan runtelemassa maassa. Sen Suomi toteutti kansainvälistä tunnustusta saaneena tavalla.

Siirtoväen sijoittuminen

Siirtoväen sijoitussuunnitelma koski varsinaisesti vain maatalousväestöä eli asuntoviljelystilaan oikeutettuja maanviljelijöitä. Heitä oli siirtoväestä 35 prosenttia. Kaikkiaan Karjalan työikäisestä väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta 56 prosenttia, sillä maatalous ei ollut siihen aikaan juuri lainkaan koneistunut.

Siirtoväen sijoitusalueen pohjoisrajana pidettiin Haapamäki – Kajaani-linjaa. Vapaaehtoisesti karjalaisia siirtyi toki pohjoisemmaksikin. Kannaksen viljelijät pyrittiin sijoittamaan myös yhtä etäälle Helsingistä kuin heidän tilansa olivat sijainneet Viipurista. Vastaavalla tavalla Laatokan Karjalan viljelijöiden sijoittamisessa pyrittiin samalle etäisyydelle Jyväskylästä kuin heidän tilansa olivat olleet Sortavalasta.

Siirtoväen sijoitussuunnitelmissa pyrittiin siihen, että samalta seudulta kotoisin olleet karjalaiset pääsivät asumaan lähelle toisiaan. Niinpä esimerkiksi Kouvolan lähelle Valkealan kuntaan muodostui jopa uusia kannakselaiskyliä. Sijoitussuunnitelma tähtäsi myös siihen, että uuden kotipaikan tuli vastata mahdollisimman paljon entistä kotiseutua niin taloudellisilta edellytyksiltään, luonnoltaan kuin liikenneyhteyksiltäänkin.

Kannaksen karjalaisten pääetappeina olivat jatkosodan jälkeisellä toisella evakkomatkalla Uudenmaan, Kymen, Hämeen sekä Turun ja Porin läänit. Läntisen Kannaksen väkeä sijoitettiin suomenkieliselle etelärannikolle ja muualta Kannakselta mm. Pohjois-Kymenlaaksoon ja Hämeeseen. Keski-Suomeen, Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan sijoitettiin Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan asukkaita.

Asuttamista hankaloitti niin sanottu ruotsalaispykälä, jonka mukaan suomenruotsalaisilta alueilta ei saanut lunastaa maata siirtolaistiloja varten. Tämä vaikeutti varsinkin uusien kalastustilojen luomista. Näin siirtokarjalaisista kalastajista tuli eräs kaikkein eniten vääryyttä kärsinyt osa evakoista. Siirtokarjalaisten lähetystö tapasi vuonna 1949 valtioneuvostossa pääministeri K.A. Fagerholmin, mutta asialle ei voitu enää mitään.

Evakoista kaupunkilaiset ja teollisuusväestö hakeutuivat suurimpiin kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin. Etenkin Helsingissä tämä aiheutti kovan asuntopulan. Jopa kokonaisia perheitä jouduttiin sijoittamaan pääkaupungissa joksikin ajaksi tilapäismajoitusta varten kunnostettuihin pommisuojiin. Vuoden 1949 lopussa oli siirtoväen määrä lääneittäin seuraavanlainen

Uudennmaan lääni

69801

Turun ja Porin lääni

67922

Hämeen lääni

73812

Kymen lääni

42264

Mikkelin lääni

25051

Kuopion lääni

50484

Vaasan lääni

35142

Oulun lääni

13279

Lapin lääni

8003

Kahdessa vuosikymmenessä väheni siirtolaisten määrä sitten kuoleman ja maastamuuton seurauksena 28 prosentilla eli 121 000 henkilöllä. Vuonna 1960 jäljellä oli 310000 henkeä. Runsasta 20 vuotta myöhemmin eli 1980- luvulla siirtoväkeä oli noin 165000 henkilöä.

Valtiotieteen tohtori Leo Paukkusen vuonna 1997 ilmestyneen tutkimuksen mukaan siirtokarjalaisia oli 31.12.1996 koko maassa 140482 henkilöä. Lääneittäin jakaantuma oli seuraavanlainen:

Uudenmaan lääni

39233

Turun ja Porin lääni

21277

Hämeen lääni

27173

Kymen lääni

15036

Mikkelin lääni

6455

Pohjois-Karjalan lääni

5606

Kuopion lääni

6809

Keski-Suomen lääni

8204

Vaasan lääni

4056

Oulun lääni

4406

Lapin lääni

2165

Ahvenanmaa

62

Merkittävän työn luovutetun Karjalan siirtolaisten asuttamisessa teki maatalousministeriön asutusasiain-osaston osastopäällikkö, ylijohtaja Veikko Vennamo, joka oli itsekin karjalainen, syntyisin Jaakkimasta.

Siirtokarjalaiset maakunnittain vuonna 1994

Vaikka sotien jälkeisten vuosien muuttoliike kosketti myös karjalaisia niin monet heistä jäivät pysyvästi sijoitusalueilleen. Valtiotieteen tohtori Leo Paukkusen vuonna 1997 ilmestyneen tutkimuksen mukaan elossa olevista alkuperäisistä heinjokelaisista asui vuoden 1994 lopussa yli 60 prosenttia ja terijokelaisista yli 55 prosenttia Uudellamaalla. Näiden lisäksi asui Uudellamaalla viipurilaisista ja kirvulaisista lähes 45 prosenttia sekä Viipurin maalaiskuntalaisista ja tytärsaarelaisista lähes puolet. Varsinais-Suomeen on keskittynyt yli puolet kuolemajärveläisistä, yli 30 prosenttia kurkijokelaisista ja metsäpirttiläisistä sekä lähes 40 prosenttia seiskarilaisista. Hiitolalaisista 35 prosenttia ja räisäläisistä 37 prosenttia oli sijoittunut Satakuntaan. Antrealaisten ja vuokselalaisten selvä enemmistö oli asettunut Hämeeseen. Kaukolalaisista ja sakkolalaisista asui yli 40 prosenttia ja pyhäjärveläisistä runsas kolmannes Pirkanmaalla, vuoksenrantalaisista ja äyräpääläisistä noin 30 prosenttia kummastakin Päijät-Hämeessä.

Kymenlaaksoon oli keskittynyt lähes 70 prosenttia suursaarelaisista, lähes 60 prosenttia lavansaarelaisista sekä runsas kolmannes säkkijärveläisistä. Etelä-Karjalaan oli asettunut vajaa 30 prosenttia jääskeläisistä ja Etelä-Savoon yli 30 prosenttia rautulaisista. Salmilaisista 33 prosenttia ja suistamolaisista 21 prosenttia asui Pohjois-Savossa. Pohjois-Karjalassa asui yli 40 prosenttia pälkjärveläisistä sekä vajaa 30 prosenttia korpiselkäläisistä ja ruskealalaisista.

 

Linkkejä yo Karjalan historia osuudessa oleviin artikkeleihin

Salainen lisäpöytäkirja

Talvisodan rintamalinja sodan päättyessä 13.03.1940

Karjalan asunnot pantiin kierrätykseen, artikkeli Karjala-Lehdessä 29.08.1986

Luovutetun Karjalan asuttaminen, artikkeli Jaakkiman Sanomissa 09.10.1996

Hyvästi Karjala. Nimerkki Veräjän Mikon pakina Vaasa-lehdessä   08.02.1987

Karjalaisten sijoittuminen, lehtiartikkeli sanomalahti Pohjalaisessa  02.03.2009

Tarton rauhansopimuksesta 90 vuotta, artikkeli Karjala-Lehdessä 17.06.2010

Pika-asustuslaista joukkopaluun kevääseen 1942, artikkeli Karjalan Kunnaat lehdessä 7/2011

Pakkolähtö paransi pitkänpäälle evakkojen toimeentuloa, lehtiartikkeli  Karjala-Lehdessä 26.9.2013

Karjalan luonto 6-osainen artikkelisarja Karjala-Lehdessä v 2013

 

 

 

Paluu historiavalikkoon

 

Paluu päävalikkoon